Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

Trans-siperia

Pekingin perusnähtävyydet -Kiinan muuri ja Kielletty kaupunki

Kun takana oli taas yhdet sirkushuveja muistutaneet rajamuodollisuudet junassa, pääsimme saapumaan Kiinan maankamaralle. Junamatka Mongolian Ulan Batorista kesti 31 tuntia Kiinan Pekingiin. Pekingin rautatieasemalla olimme kirjaimellisesti pihalla kuin lumiukot toppavaatteinemme. Pyörimme rinkat selässä lämpöaallon armoilla, vailla tolkkua tekemisessämme. Emme olleet vaihtaneet yuaneita valmiiksi, mutta arvatenkin olisimme tehneet paikallisella valuutalla paljonkin heti juna-asemalta ulostauduttuamme. Päättömän pankkiautomaatti-/exchange-metsästyksen jälkeen kuulimme, ettei Kiina ole ollenkaan samalla aaltopituudella muun maailman kanssa rahanvaihtoasioissa (tai muutenkaan). Noin tunnin päättömän pyörimisen jälkeen kipitimme pankkiin, josta saimme ostaa yuaneita taskun pohjalla lojuvilla dollareillamme. Taskun pohjalle oli jäänyt muutakin, nimittäin Mongolian tugrikkeja toista sataa euroa, mutta kiinalainen pankki ei ollut niistä millään muotoa kiinnostunut. Viestitimme vielä muutamaan rahanvaihtopaikkaan Suomessa ja saimme kuulla kuinka epäsuosittuja nämä killingit ovatkaan. Tuli kirjattua pitkä miinusmerkki budjettikirjaan.

Olemme muuten kovia kävelemään pitkiäkin välimatkoja, sillä taksikoijarit saavat molemmilla tunteet herkästi pintaan. Tällä kertaa päädyimme kävelemään hostellillemme ihan säästösyistä. Myöhemmin selvisi että metrollakin olisi  päässyt rautatieasemalta määränpäähän. Meillä kävi tsägä, kun olimme löytäneet tripparista kivalta alueelta hostellin, joka sopi budjettiimme ja sijaitsi kuitenkin semi-isossa ja tosi kalliissa Pekingissä.

Paskaa, sanan kirjaimellisessa muodossaan oli, että sairastuimme vatsatautiin ensimmäisenä Kiina-päivänämme. Vasta kolmantena päivänä onnistuimme lähtemään Kiinan muurille tutkimusmatkalle. Muurille muuten pääseekin säästäväinen ja viitseliäs matkailija kätevästi metrolla ja paikallisbussilla. Edullisten kulkuneuvojen aiheuttamaa iloa ei mikään kakkamyrsky onnistunut meiltä pilaamaan. Lämpötilat kipusivat päivittäin enimmillään +18c asteeseen, joka oli omiaan piristämään mieltä! Mitään ihmeellistä wow-efektiä Peking ei tästä huolimatta saanut aikaan. Ihastuneita ja onnellisia olimme sinisestä taivaasta, joka oli vielä muutama päivä sitten ollut sankan saastepilven verhossa. Sairastelusta johtuen kuuluisat nähtävyydet jäivät minimiin ja tyydyimme kiertelemään puistoja ja katuja. Bongailin paljon muistoja lapsuuden aikaiselta Pekingvierailultani. Kiina on hyvin erikoinen maa, niin hyvässä kuin pahassa.

KIINAN MUURI

Kiinan muuri on ehkäpä maailman kuuluisin muuri. Kiinan muuri, joka näkyy avaruuteen asti ja jonka rakentamiseen on käytetty Kiinan kaikkia miehiä. Muurin vanhimmat osat on rakennettu jo 770–476 eaa Zhou-dynastian aikaan. Muuria on tästä eteenpäin laajennettu, kunnostettu ja osia yhdistelty toisiinsa. Merkittävät kunnostutstyöt tehtiin Ming-dynastian aikaan 1300-1600- lukujen välissä. Lopulta vuonna 1644 muurista tuli puolustuksellisesta näkökulmasta tarpeeton, kun Kiinan rajat ylettyivät muurin molemmille puolille. Nykyään muuri on lähes 10 000 kilometriä pitkä historiallisesti tärkeä rakennelma ja merkittävä symboli kiinalaisten keskuudessa. Muurin rakennus-ja korjaustöitä toteutettiin vähintään osittain pakkotyövoimalla. Monia miehiä kuoli jo matkalla rakennustyömaalle aliravitsemukseen ja nestehukkaan. Olosuhteet olivat vaativat. Ming-dynastian aikaan muuria rakennettiin jopa kilometrin päivävauhdilla.


KIELLETTY KAUPUNKI

Kymmenen metristen muurien sisään kätkeytyy yksi Unescon maailmanperintökohteista, 72 hehtaarinen fengshui-henkeen rakennettu palatsialue. Rakennustyöt aloitettiin niin ikään Ming-dynastian aikaan vuonna 1406. Kielletty kaupunki oli aikoinaan Kiinan hallintokeskus ja keisareiden asuinalue. Vähäpätöisten yksilöiden pääsy alueelle oli tiukasti kielletty.

Alueen turistimääriä on jälleen kerran hivenen vaikea käsittää. Itse palatsialue on toki vaikuttava, mutta huomasin itsessäni pientä tylsistymistä aluetta tutkiessa. Ehkä asiaan vaikutti se, että olin täälläkin toistamiseen. Toki paljon aikaa on kulunut välissä. Päivään mahtui paljon kävelyä, joten kivat kengät helpottaa elämää. Paikan päältä voit ostaa yhdellä yuanilla vaikkapa pienen Kiinan lipun, jota viuhtoa kiertelyn ajan suuren ja mahtipontisen valtion kunniaksi.

Seuraavassa jutussa kirjoitan miten matka jatkui, kun Pekingistä puksuttelimme puolitoista vuorokautta avoimessa junavaunussa Chengduun, keski-Kiinaan ihastelemaan erittäin.. noh kiinalaista elämänmenoa.

Saijonaarasta!

Siperian sydän, talvinen Irkutsk

Junan keinumisesta tulee pian pakkomielle. Nytkähtely ja tyynyn alta kantautuvat kiskojen äänet tyynnyttää. Kuulen lisäksi yskimistä, kuorsausta ja teelusikan kilinän. Mietin miten nopeasti ihminen tottuu. Katson ikkunasta ja tiedän, että olemme alueella jossa ei ole asutusta. Kuvittelen kuinka tiheässä metsässä on susia ja muita eläimiä. Maasto ei ole enää tasaista, vaan näen lumen verhoilemia laaksoja ja vuoria.

happihyppely Krasnoyarskissa.

Yhtäkkiä junamatkan loppuminen hirvittää. Tulee mieleen ahdistus suuresta tuntemattomasta. Äkkiä oma punkka, vaunuhenkilökunta, kanssamatkustajat ja tuttu likainen ikkuna vain lakkaavat olemasta. Joutuu taas näkemään vaivaa elämänsä eteen. Pitää pukea päälle ja mennä ulos. Yö päättyy ja aamu alkaa sarastaa.

Sunnuntaiaamuna varhain saavumme Irkutskin rautatieasemalle. Kiitämme vaunuemäntää ja saamme hymyn lisäksi iloisen näkemiin-huudahduksen. Irkutskissa kello on jo yli puolenpäivän. Marssimme päättäväisinä juna-aseman yläkerrassa sijaitsevaan lipputoimistoon. Molemmat varautuneina pahimpaan, sillä asiointimme Moskovan lippuluukulla ärsyttää edelleen. Tiskin taakse lipuu arvokkuutta huokuva nainen kuusissakymmenissä. Sininen virka-asu istuu kuin mittatilaustyö. Kuohkea permanentti lyhyissä maantienharmaissa hiuksissa pysyy asemassaan. Nainen istuu, avaa luukun ja jää odottamaan. Olemme lähes varmoja ensimmäisten vapaiden paikkojen löytyvän vasta reilun viikon kuluttua kulkevaan junaan. Sattuman kaupalla ja Google Translaten armollisella avustuksella rouva virkailija saakin myytyä meille kivuttomasti liput kolmen päivän päästä lähtevään junaan, jonka kyydissä matkustamme kohti Mongolian Ulan Batoria. Juna on numero 362, lisävuoro Venäjän ja Mongolian välillä. Tarkemmin tämä juna liikkuu vain väliä Irkutsk-Ulan-Bator. Juna kulkee joka toinen päivä ja on ilmeisen hyvin pidetty salaisuus, sillä näitä vuoroja ei löydy muutamien selaamieni matkatoimistojenkaan sivuilta. Mielestäni olen lukenut tämän junan kulkevan kiiresesonkina. Moskovastakaan emme saaneet selville tämän junan olemassaoloa. Olemme niin helpottuneita.

Astumme juna-asemalta kirpeään kuuran kuorruttamaan keskipäivään. Saamme jatkaa portaat alas ja tien yli, suoraan ratikkaan jolla pääsemme noin kilometrin päähän majoitusvarauksestamme. Kävelemme loppumatkan ja ihastelen tätä suloista pientä kaupunkia, jossa on charmia jopa pakkasvaipassa. Pieniä yksityiskohtia, kahviloita ja tyylikkäitä asukkaita. Vietämme valitettavasti Irkutskissa ensimmäiset päivät kuumeisten lasten kanssa sisätiloissa.

Kun flunssa ei ota talttuakseen, livahdamme sittenkin puolikuntoisina viettämään viimeisiä hetkiä raikkaaseen ulkoilmaan ja löydämme upean jääveistospuiston keskeltä Irkutskin sydäntä. Irkutsk on kaunis siperialaiskaupunki, jonka katuja koristavat vanhat kiehtovat ikihongasta tehdyt talot ja toisaalta betoniseinien kehnot graffitit.

Holy trinity church

Aikamme Venäjällä alkaa tulla päätökseensä ja on aika valmistautua Mongolian satumaisiin tarinoihin.

Päivät kuin unta vaan

Vaunuemäntä, provodnitsa, lorottaa samovaarista lattianpesuvettä ämpäriin. Vuoro on vaihtunut ja meitä hyysännyt vaunuisäntä on siirtynyt hyttiinsä lepäämään. Piti tulla Siperiaan asti näkemään, kuinka töitä tehdään omistautuneesti. Todistimme kuinka vaunuisäntämme hoiti erään sairaalasta kotiutuneen matkustajan haavat, irrotti jäät junan pohjasta, avasi vessan putken, juoksi muistuttamassa meitä pidemmistä tauoista ja hoputtamassa taas uudelleen asemalla kun juna oli lähdössä. Yöllä hän pesi lattiat, siivosi vessan, peitteli asiakkaan ja lisäksi, hän muisti olla joka ikisellä pysähdyksellä asennossa vaunuvälikössä ja avata ovet ajallaan. Hänen vuorollaan vessapaperi ei ollut ikinä lopussa.

Aamuvuoron provodnitsa jäänhakkuussa.

Vaunu nytkähtelee puolelta toiselle ja raiteet nitisee. Ikkunasta vilisee talvinen tundramaisema. Lunta on paljon ja pakkasta. Nenässä tuoksuu nescafen pikakahvi ja tupakka. Vaunulaiset ovat rohkaistuneet tupakoimaan vaunuvälikössä. Se on kiellettyä, mutta sallittakoon se heille. Tänään iho tuntuu jo likaiselta, hiukset huutavat suihkua.

Pysähdyksemme iltahämyisessä Omskissa on kylmä. En ole koskaan palellut näin. Johtuu ehkä siitä että yritän käydä ilman takkia kioskilla. Villapaidan neuloksista läpi tunkeva pakkastuuli tuntuu sadoilta neulan pistoilta ympäri kehoa. Tärisen ja kiroilen. Meinaan luovuttaa ja juosta takaisin junaan. Katson aseman mittaria, jonka mukaan ulkona on -28 astetta. Laiturin kioski on kallis, mutta saamme mitä haluamme. Ostamme jugurttia, banaania, kokista, vettä ja suklaata. Ostokset maksavat noin 15 euroa.

Erään juna-aseman evästarjontaa.

Herään neljänteen päivään kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Samaan aikaan pieni hentoinen käsivarsi kietoutuu kaulani ympärille. Ulkona kello on kolme tuntia juna aikaa edellä. Junan kello on 5.30. Haen samovaarista vettä ja teen itselleni kahvin. Aavalle kaivan kangaskassista hedelmäsosetta ja yritän venytellä matalassa sänkyvälikössä. Jade ja Arttu ovat auringonsäteiltä suojassa ja saavat nukkua muutaman tunnin pidempään. Onnekkaat.

Aamupäivään mennessä vaunuun on saapunut kolme poliisia. He jututtavat juoppolallia toisessa päässä vaunua. Välillä joku heistä istuutuu alas kun toinen käy kysymässä provodnitsalta jotain. Tarinan loppu jää hämärän peittoon, sillä lopulta poliisit poistuvat ja haastateltava saa jatkaa matkaansa. Onkohan yöllä tapahtunut jotain?

Juna pysähtyy tuppuisen oloisen kylän asemalaiturille. Pysäkin nimi on liian vaikea muistettavaksi. Kyytiin nousee viehättävä vaaleatukkainen nuori nainen joka on sonnustautunut nahkaisiin housuihin, sekä hänen pieni poikansa. Kaksikolla alkaa ahkera asettautuminen omalla paikallaan. Neiti virittelee huopaa näköesteeksi roikkumaan yläsängyn rakenteisiin. Seuraavaksi he siirtyvät junan vessaan vaihtamaan mukavammat vaatteet. Nainen vaihtaa pelkän paidan, nahkahousut saavat jäädä päälle. Pojalla on mukavannäköinen oloasu ja autoaiheiset tossut. Kävelen myöhemmin kaksikon sängyn ohi ja havaitsen kuinka heille on valmistunut keskellä platskartia oma pieni yksiö huovan sisälle.

Saamme valmistamamme päivällisen jälkeen seuraa kultahampaiselta herrasmieheltä, Baikalin kasvatilta. Hän esittää meille kutsun kesäksi hänen perheensä kotiin Baikaljärven rannalle. Mies on ulkoisesta olemuksesta päätellen elänyt kovia aikoja, juonut suruun, ottanut turpaan, tullut isoisäksi, tehnyt töitä, rakastanut paljon ja ryypännyt lisää. Hän on takuulla harmiton veikkonen ja minusta myös sympaattinen. Kuuntelen tarinointia ymmärtämättä sanaakaan. Lupaamme saapua joskus vieraiksi.

 

Petipaikka karjavaunussa

Moskovassa on kova pakkanen. Arttu kiirehtii eteenpäin kiukkuisena. Yritämme kehoitusten mukaisesti ostaa ennakkoon Moskovan rautatieasemalta junalippuja välille Irkutsk-Ulan Bator, mutta yritys jää suutariksi pahantuulisen ja palveluhaluttoman virkailijan vuoksi, sekä siksi että meille alkaa tulla kiire pian lähtevään junaan. Jade on ehtinyt ottaa hyvät päiväunet juna-aseman lattialla. Tai oli siinä hänen ja juna-aseman välissä rinkka. Junamme numero 70 lähtee raiteelta neljä. Keskustelemme puluparven keskellä siitä olemmeko oikealla junalla. Tämän junan määränpää on Chita, niinkuin sen mihin meillä on liput. Arttu päättää kysyä joltain. Aseman työntekijä yrittää ohjata meitä pidemmällä oleville laitureille. Pidän pääni ja hyvä niin, sillä juna jonka edessä seisomme on oikea. Pieni mongolialaisen näköinen mies muhkeassa Venäjän Rautateiden karvalakissa viittelöi meidät luokseen. Miehen kasvot ovat syvään uurtuneet ja hymyillessä naama menee tuhanteen ryppyyn. Liput ja passit annamme hänelle ja hän avoimen iloisesti alkaa käymään niitä läpi. Mitä väliä jos Aavan lippu palautuu Jaden passin välissä ja Artun passin väliin sujahtaa kaksi lippua. Sitten mongolialaismies hämmentyy ja kohottaa olkapäitään kun käteen jää vielä yksi passi. Osoitin manducassa roikkuvaa taaperoa jonka olemassaolo oli jäänyt häneltä huomaamatta. Mies rehahtaa nauruun ja nappaa Jaden kainaloon. Emme vielä tällöin tiedä, että pieni keltainen mies joka otti meidät vastaan, on maailman paras vaunuisäntä.

Moskovan antia. Yksi juna-asemista.

Jade nostetaan kiskokuilun yli ja tulemme sisään junaan. Heti vasemmalla on meidän punkkanumerot, 1 ja 3. Alapunkat, kuten pitikin olla. Junan haju tuo mieleen armeija-ajat. Ei mitään eritteiden hajua, enemmänkin aseöljyn ja metallin. Karjavaunu koostuu 54 punkasta. Vasemmalla on neljän punkan syvennykset ja oikealla käytävän suuntaiset kerrossängyt. Vaunun päädyssä on samovaari ja vessa. Vessa on pahan näköinen ja haisee virtsalta. Se on kuitenkin kuurattu lattiasta kattoon, kuten jokaisena yönä tästä eteenpäinkin. Meille jaetaan puhtaat petivaatteet ja pieni pyyhe. Venäläiset tuijottavat meitä. Kun ei ota selvää katseista. Ne ovat vähän vihaisia ilmeitä ja syykin siihen löytyisi rehaavista muksuista. Olemme ahdistuneita ostamatta jääneiden lippujen puolesta, mutta asia putoilee onneksi välillä mielestä. Näyttää siltä että joudumme viettämään Irkutskissa pidemmän tovin.

Puhdas liinavaatepaketti.

Punkat ovat ruskeat ja seinät muovia. Niissä on puukuvio. Ikkuna on niin likainen että sen läpi ei voi kuvata. Lattia on myös likakerroksen peitossa, vaikka se pestään monta kertaa päivässä. Kaikilla on junakengät, niin meilläkin.

Romanttinen platzkart.

Lapsia jännittää junassa oleminen. Pian tytöt ovat niin turhautuneita, että joudumme turvautumaan hätävarasuklaaseen. Se hiljentää ja rauhoittaa jälkikasvua. Alamme päästä jujulle junaelämästä. Vaunu lämpiää pian lähdön jälkeen tukalan kuumaksi ja alamme kaivaa kevyempää vaatetta. Tavarat säilytetään sänkyjen alla olevissa säilytystiloissa. Yläpuolellamme ei toistaiseksi asu ketään, joka luo mukavaa tuntua omaan syvennykseen. Vaunu on hiirenhiljainen, lukuunottamatta lapsiemme säestystä.

Toisena vuorokautena omasta loossista on tullut kotoisa. Aikuisille on ihan ok, ettei ole kiire minnekkään. Lapsilla on aina kiire jonnekin. Annan sipsiä. Artun mielestä lapset menee pilalle, mutta mulle riittäisi jos olisivat hetken vähän hiljempaa. Alamme pelata korteilla koko porukka.

Nakkipiilojen myyjä tulee luoksemme. Nainen on muodokas ja uhkea. Kävellessä vartalo kiikkuu puolelta toiselle liipaten läheltä punkillaan istuvia työmiehiä. Meikit ovat eiliset ja jo sotkeutuneet myyjättären silmistä ja huulipuna on enää vain vähän sinnepäin. Heitämme hurttia huumoria, nainen kehuu osaavansa englantia ja alkaa puhua saksaa. Onneksi meiltä taipuu vähän kaikki. Enimmäkseen elekieli. Hauska hetki päättyi 50 ruplaa maksavaan nakkipiiloon ja nainen hihkaisee kielillä kuinka me vielä tavataan.

Oliko niitä matkasuunnitelmia?

Olihan niitä hyvänen sentään!!

Tänään laitettiin vihdoin isompaa vaihdetta silmään, iso pyörä pyörimään, nostettiin leveleitä ja mitä näitä nyt on. Mä olen niin kovin onnellinen! Sitten hetken päästä kierin taas saatanallisessa omantunnonlätäkössä, koska kuka äidiksi itseään tituleeraava, kaikkia lapsiaan rakastava ihminen jättää omat koiransa Jumalan hylkäämiä pakkasraitteja tallaamaan ja lähtee itse ties minne varpaitaan heiluttelemaan? Oon kamala tyyppi. Tulee niin ikävä.

img_20161204_100248

Meidän vuokrasopimus päättyy tammikuun lopussa. Olimmekin liikaa kiintyneet tähän pikkukotiin, kun tosiaan mietimme tän pitämistä matkan ajan. Kuitenkin vain päiviä sitten kolahti postireiästä ilmoitus jo ennestään suolaisen vuokran noususta, jonka johdosta päästimme irti haavekodistamme pelättyä helpommin. Miten me muutenkaan täällä kauaa enää olis mahduttu asumaan, kun tytöt tarvitsevat kai pian omat sängyt.

Itkettää ja naurattaa kun teen laskelmia ja arvon budjetin pitämisen kanssa. Meillä on aivan liian vähän rahaa. Kyllä sitä periaatteessa on riittävästi johonkin, muttei ainakaan vielä kaikkeen mitä oon suunnitellut.

img_20161217_213237

Tässä matkapläänissä on nyt niin monta liikkuvaa osaa jotka voi mennä pieleen, että täytyy nöyrästi asentaa zenmode päälle ja edetä vaan kohta kohdalta. Odottaa että milloin puu kaatuu jos kaatuu😅

Positiivinen ote on kaiken a ja o!

Helmikuussa Lapsellinen maailma puksuttelee kirpeässä pakkasessa, junan karjavaunussa halki Siperian arojen, Mongoliassa piipahtaen kohti suurta ja mystistä Kiinan maata. Suuri seikkailu odottaa jo tutkijoitaan 🌏