Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

Trans-siperia

Saako lapsi matkustaa?

Miten on, saako lapsi matkustaa?

Lueskelin taannoin pienellä tulivuorisaarella Rauli Virtasen Reissukirjaa. Odotin teokselta paljon, todennäköisesti vähän liikaa. Rauli Virtanen aiheuttaa minussa reaktioita puolesta ja vastaan. Ihailtavaa kokemusta, humanitaarista journalismia ja taitavaa tiedottamista. Itse kirjasta paistoi mielestäni läpi ylimielisyys ja kaikkitietävyys. En valitettavasti päässyt ihan loppuun saakka, vaikka todellakin yritin. Kuulostaa siltä, että kirjoittaja mieltää maailmanmatkailun jonkinlaisena kilpailuna. Hän johtaa oletettua kisaa eittämättä, käytyään kaikkialla ja kaikkien kanssa. Ymmärrän, että kyseessä on vanhan kansan matkamies ja journalisti, joiden kaltaisilla usein on saattanut ulosanti muovaantua tietynlaiseksi. Taannoin kahden lapsen kanssa Trans-Mongolian matkan tehneenä, erityisesti eräs kohta sai katseeni nousemaan kirjan välistä.

“En ole varma voinko suositella Trans-Siperia -matkaa lapsiperheille, varsinkaan, jos elektroniset laitteet ja pelit jätetään kotiin. Automatkailuun kuuluva hokema »koska me oikein ollaan perillä» saattaa häiritä aikuisten matkustusrauhaa.” Rauli Virtanen, Reissukirja

 

Vaikka kyseessä on vain yhden ihmisen kansien väliin painettu ajatus, se laittoi miettimään meitä suomalaisia ihmisinä. Meilläpäin tupataan vierastamaan lapsellisesti käyttäytyviä lapsia. Lapsenmielinen käytös on paheksuttavaa ei vain aikuisilta vaan myös meidän omilta lapsilta. Siis se käytös, jonka avulla harjoitellaan käsittelemään omia tunteita, sanomaan ääneen asioita ja jonka avulla oma minäkuva alkaa muodostua. Matkustaessa lähes minne tahansa muualle maailmassa, lapset ovat integroituneet yhteiskuntaan ja heillä on siinä oma asemansa. Lapsenasema. Miten pilalla voi aikuinen olla, jos lapsi häiritsee aikuisen matkustusrauhaa? Miksi lapsella ei ole yhtälaista oikeutta matkustaa omana itsenään? Miksi on ok silloin kun aikuinen häiritsee lapsen matkustusrauhaa?

 

Itse arvioiden matkamme Trans-Siperialla meni mukavasti, enkä muista kuulleeni kysymystä “koska olemme perillä?” kertaakaan. Eikä se olisi haitannut vaikka olisinkin kuullut. Anteeksipyytelevänä suomalaisena äitinä vein kyllä välillä uhmaraivarin partaalla happea haukkovan kaksivuotiaan vaunuvälikköön huutamaan. Venäläiset, kiinalaiset ja mongolialaiset kanssamatkustajat eivät puolestaan koskaan katsoneet pahalla. Olihan heilläkin lapsia mukana, ja miksei olisi ollut. Juna on kaikille avoin matkustustapa. Lapsille tuskin tulee viikkoja kestävällä matkalla tunnetta määränpään odottelusta. Trans-Siperiahan on määränpää jo itsessään. Lapset kiinnittivät monen huomion ja saimme heidän ansiostaan monia juttukavereita. Mongolian junassa muutkin lapset tulivat sängyillemme leikkimään, jopa siinä määrin että omat yöunemme olivat vähällä jäädä tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi.

 

 

 

Matkustaminen mantereiden halki avoimessa junavaunussa on ollut paitsi opettavainen retki, myös terapeuttista aikaa koko perheelle. Junasta käsin matkanteon käsitys laajenee, kun ympäristön muuttumista voi seurata ikkunoista ja pakkasesta voi käydä muistuttamassa itseään lumisessa vaunuvälikossä tai junalaiturilla pysähdyksien aikaan. Arvostus ruokaa kohtaan nousee, kun ruokailusta tulee taas samanlainen yhteisöllinen tilaisuus kuin se on ollut viimeksi 20 vuotta sitten natisevan pirttipöydän ääressä. Nyt sitä syödään kapealla junapunkalla, mutta yhdessä. Lasten kysymyksiin on aikaa vastata kunnolla ja ne kirvoittavat tärkeitä keskusteluita avaruudesta tai Siperian susista.

 

 

Omien arvojeni mukaisesti haluan viestittää omille lapsilleni sekä muille ihmisille, että lapsuus pitää elää, kotona, junassa, ravintolassa, kaupassa ja leikkipuistossa. Kotimaassa ja ulkomailla. Saarella ja mantereella. Omaa olemassaoloaan ei tarvitse kenenkään anteeksipyydellä. Siinä missä oman lapsen käytöksen ohjaaminen muita kunnioittavaan suuntaan kuuluu hyviin käytöstapoihin, niin kuuluu myös sen lapsettoman aikuisen ymmärryksen riittäminen hetkellisiin nurinakohtauksiin. Itsensä jalustalle nostaminen on so last season.

En kuitenkaan pahoittanut mieltäni Reissukirjan sisällöstä, vaan toivon vastakin Virtaselle ja muille samanhenkisille rauhallisia junamatkoja. Mutta jos siellä joku extremevanhempi jossain suunnittelee tätä tai mitä tahansa muuta reissua lasten kanssa, niin lähtekää! Teette tulevaisuudelle palveluksen näyttäessänne lapsillenne, että maailmassa on muutakin kuin aikuisia suomalaisia.

Junat on luotuja kulkemaan

Olimme aloittaneet matkanteon Helsingin rautatieasemalta. Matkustaneet halki Venäjän, Mongolian ja Kiinan, pitkin rautateitä. Olimme ennenkaikkea eläneet ihmeellistä aikaa, kuluttaneet junanpenkkejä, kirjoja, nuudelia ja toppavaatteita. Tutustuneet paikallisiin tapoihin ja ihmisiin. Saimme iloita, turhautua, kinastella ja nauraa vedet silmissä. Mikään matkanteko tähän mennessä ei ole ollut yhtä hämmentävää ja kiinnostavaa. Kiinassa vaihdoimme matkantekovälineen bussiin, sillä rautatiet loppuivat osaltamme Etelä-Kiinan kummalliseen Kunmingiin.

Päästyämme ensimmäiseen viralliseen määränpäähämme Laosin Vientianeen, jouduimme päättämään kuinka matka jatkuu. Olimme nyt tehneet sen, minkä uumoilimme tapahtuvankin. Sen että matkustaisimme rauhalliseen tahtiin lentämättä Suomen Helsingistä Laosin pääkaupunkiin Vientianeen. Olisin itse halunnut jatkaa eteläiseen Laosiin bussilla, mutta matkan kakkosvaihe poltteli meitä kaikkia jo edessäpäin. Pienen palaveerauksen tuloksena oli selkeää, että halusimme kuitenkin jatkaa maateitse niin pitkälle kuin voisimme ennen pakollista lentoamme Indonesiaan.

 

Vientianesta etelään

Vientianessa vietimme vain hetken, mutta itseasiassa ennakkoluuloista huolimatta tykästyimme lopulta paikkaan. Ravintolat, markkinat, kadut ja mukava ilmapiiri teki hassulla tavalla lähtemättömän vaikutuksen. Vientiane oli ensimmäinen aasialainen pääkaupunki, jossa voisin ajatella jopa asuvani.

Lähdimme päätöksemme mukaisesti muutaman päivän oleilun jälkeen ylittämään Laosin ja Thaimaan välistä ystävyydensiltaa bussin kyydissä. Päädyimme joidenkin tunteroisten jälkeen Thaimaan suloiseen Udon Thaniin. Ensimmäinen kunnon parisuhdekina saatiin aikaiseksi (vasta!!!) täällä. Lopen väsyneenä kiukuttelevaan nälkähirviöön, toivotin Artulle hyvää lentoa takaisin Suomeen ja painelin ulos huoneesta suoraan iltamarkkinoille. En kuitenkaan malttanut enää riidellä löydettyäni edulliset mopokypärät tytöille, vaan riensin hakemaan muun matkaseurueen kypäränsovitukseen. Ilta olikin taas seesteinen kaiken sen tuulettelun jälkeen ja lapset käyskentelivät kylillä ylpeinä uusista mopopäähineistään. Udon Thanista ostimme liput seuraavan päivän yöjunaan kohti tuhansien valojen Bangkokia. Yöjunien suurin etu on puhtaasti siinä, että säästää yhden yön majoituksen matkalipun hinnalla. Olinkin iloinen hyvästä diilistä.

Myöhään illalla levitimme alustan juna-aseman suttuiselle laiturille ja sen päälle iltapalatarvikkeemme. Laiturin kirkkaat ja kylmänvalkoiset lamput kuitenkin houkuttelivat täyteen tupatun junalaiturin katon alle kymmeniätuhansia pitkäsiipisiä lentoötököitä, eikä puhumisesta saati syömisestä tullut mitään. Hyöteisproteiiniset jugurtit päätyivät vain puoliksi syödyiksi, kuin myös appelsiinimehu. Jatkoimme suosiolla syömistä vasta junassa keksien ja ilmaisen pulloveden muodossa.

Next stop: Bangkok

Saavuimme aamulla anivarhain Bangkokiin, varmasti kamalimman yöjunan jälkimainingeissa. Junavaunut hohti uutuuttaan ja sängytkin olivat varsin mukavat ja tilavat. Kokemusta määritteli kuitenkin jostain syystä yön tuntien ajan silmään loistavat kirkkaat spottivalot, eikä ilmastointihormin säätelijääkään käy kehuminen. Makasimme läpi yön mustissa silmänalusissamme, sinänsä pehmoisilla sängyillä, täristen ja yskien. Varhainen Bangkok oli armelias. Lehdenjakaja antoi laitapuolen kulkijalle kaksi lehteä ja mies hymyili anteeksipyytävästi. Kauniiksi sonnustautunut thainainen jäi mopotaksin kyydistä pankin edessä. Ilma oli lempeä, vaikka auringon asennosta tiesi että päivästä tulee kuuma. Jäimme kahville pieneen kahvilaan. Teimme viimeistelyitä koskien Indonesian viisumihakemusten liitteitä. Pian pääsisimme hotelliin.

Bangkokissa vierähti enemmän ja vähemmän mukavasti viikko viisumipuuhissa. Saimme odottelun jälkeen passimme ja kauan venatut viisumit Indonesiaan. Onneksi olimme osanneet nautiskella kaupungissa, sillä edessä oli taas hardcore-siirtymä.

Enää piti päästä Bangkokista Hat Yain kautta Kuala Lumpuriin, josta lentomme Jakartaan lähtisi. Osuuden Bangkokista Hat Yaihin piti olla simppelisti junalla suoritettavissa, joten suuntasimme itsevarmoina Bankkarin juna-asemalle. Pian saapumisemme jälkeen saimme kuitenkin teatraalisesti kuulla, että junat ovat jo täynnä muutamalle päivälle eteenpäin. Thaimaassa oli alkamassa Songkran-juhla ja väki suuntasi kuka minnekin sitä viettämään. Hörpimme pienessä kuumotuksessa kahvia ja totesimme lentojen olevan överihintaisia tällä hetkellä, kiitos Songkran. Bangkokiinkaan ei olisi varaa jäädä. Muuan matkatoimiston nainen ehdotti, että voisimme yrittää saada bussiliput, joskaan sekään ei olisi varmaa ja sitä varten joutuisimme ottamaan taksin kaupungin vastakkaiselle laidalle. Alkoi matkan ensimmäinen amazingrace-henkinen sykintä, kun kello lähestyi pikavauhtia myöhäistä iltapäivää ja kaupungista piti päästä samana päivänä liukenemaan. Ehdimme ikuisuuden kestävällä taksimatkalla muun muassa selvittää, että mikäli onnistuisimme tunkemaan itsemme johonkin Hat Yaihin vievään dösään, olisi edessämme kepeän makoisa 14h bussimatka.

Bussiliput plakkariin

Saimme ihmeen kaupalla kolmannelta luukulta ja epätoivon puristaessa kurkkua, erään pitkän matkan bussin viimeisen penkkirivin ostettua. Ilo lipuista hälveni pikaisesti bussiin saavuttuamme, kun ymmärsimme kyseessä olevan varsin tavallinen istumamallinen bussi, toiveissamme siintäneen sleeperin sijaan. Kaikesta huolimatta ja siitä johtuen saavuimme joskus seuraavana päivänä Hat Yaihin. Ensitöikseen varasimme pienestä majatalosta huoneen ja sujahdimme karvislakanoihin lepäämään. Muutoin teimme vielä muutamia ostoksia koskien tulevaa saarielämää sekä söimme mahat täyteen food courtissa. Seurasi edelleen kymmenen tunnin bussimatka Malesian rajan yli, jatkuen aina Kuala Lumpuriin asti. Olimme tehneet pitkän matkan maateitse, ja se tuntui niin hyvältä. 12 000 maakilometriä, kaksi kuukautta ja mieletön elämän ajattomuus. Kaikki ne tarinat repussa lopun elämää. Olimme niin valmiita seuraavaan seikkailuun.

Pekingin perusnähtävyydet -Kiinan muuri ja Kielletty kaupunki

Kun takana oli taas yhdet sirkushuveja muistutaneet rajamuodollisuudet junassa, pääsimme saapumaan Kiinan maankamaralle. Junamatka Mongolian Ulan Batorista kesti 31 tuntia Kiinan Pekingiin. Pekingin rautatieasemalla olimme kirjaimellisesti pihalla kuin lumiukot toppavaatteinemme. Pyörimme rinkat selässä lämpöaallon armoilla, vailla tolkkua tekemisessämme. Emme olleet vaihtaneet yuaneita valmiiksi, mutta arvatenkin olisimme tehneet paikallisella valuutalla paljonkin heti juna-asemalta ulostauduttuamme. Päättömän pankkiautomaatti-/exchange-metsästyksen jälkeen kuulimme, ettei Kiina ole ollenkaan samalla aaltopituudella muun maailman kanssa rahanvaihtoasioissa (tai muutenkaan). Noin tunnin päättömän pyörimisen jälkeen kipitimme pankkiin, josta saimme ostaa yuaneita taskun pohjalla lojuvilla dollareillamme. Taskun pohjalle oli jäänyt muutakin, nimittäin Mongolian tugrikkeja toista sataa euroa, mutta kiinalainen pankki ei ollut niistä millään muotoa kiinnostunut. Viestitimme vielä muutamaan rahanvaihtopaikkaan Suomessa ja saimme kuulla kuinka epäsuosittuja nämä killingit ovatkaan. Tuli kirjattua pitkä miinusmerkki budjettikirjaan.

Olemme muuten kovia kävelemään pitkiäkin välimatkoja, sillä taksikoijarit saavat molemmilla tunteet herkästi pintaan. Tällä kertaa päädyimme kävelemään hostellillemme ihan säästösyistä. Myöhemmin selvisi että metrollakin olisi  päässyt rautatieasemalta määränpäähän. Meillä kävi tsägä, kun olimme löytäneet tripparista kivalta alueelta hostellin, joka sopi budjettiimme ja sijaitsi kuitenkin semi-isossa ja tosi kalliissa Pekingissä.

Paskaa, sanan kirjaimellisessa muodossaan oli, että sairastuimme vatsatautiin ensimmäisenä Kiina-päivänämme. Vasta kolmantena päivänä onnistuimme lähtemään Kiinan muurille tutkimusmatkalle. Muurille muuten pääseekin säästäväinen ja viitseliäs matkailija kätevästi metrolla ja paikallisbussilla. Edullisten kulkuneuvojen aiheuttamaa iloa ei mikään kakkamyrsky onnistunut meiltä pilaamaan. Lämpötilat kipusivat päivittäin enimmillään +18c asteeseen, joka oli omiaan piristämään mieltä! Mitään ihmeellistä wow-efektiä Peking ei tästä huolimatta saanut aikaan. Ihastuneita ja onnellisia olimme sinisestä taivaasta, joka oli vielä muutama päivä sitten ollut sankan saastepilven verhossa. Sairastelusta johtuen kuuluisat nähtävyydet jäivät minimiin ja tyydyimme kiertelemään puistoja ja katuja. Bongailin paljon muistoja lapsuuden aikaiselta Pekingvierailultani. Kiina on hyvin erikoinen maa, niin hyvässä kuin pahassa.

KIINAN MUURI

Kiinan muuri on ehkäpä maailman kuuluisin muuri. Kiinan muuri, joka näkyy avaruuteen asti ja jonka rakentamiseen on käytetty Kiinan kaikkia miehiä. Muurin vanhimmat osat on rakennettu jo 770–476 eaa Zhou-dynastian aikaan. Muuria on tästä eteenpäin laajennettu, kunnostettu ja osia yhdistelty toisiinsa. Merkittävät kunnostutstyöt tehtiin Ming-dynastian aikaan 1300-1600- lukujen välissä. Lopulta vuonna 1644 muurista tuli puolustuksellisesta näkökulmasta tarpeeton, kun Kiinan rajat ylettyivät muurin molemmille puolille. Nykyään muuri on lähes 10 000 kilometriä pitkä historiallisesti tärkeä rakennelma ja merkittävä symboli kiinalaisten keskuudessa. Muurin rakennus-ja korjaustöitä toteutettiin vähintään osittain pakkotyövoimalla. Monia miehiä kuoli jo matkalla rakennustyömaalle aliravitsemukseen ja nestehukkaan. Olosuhteet olivat vaativat. Ming-dynastian aikaan muuria rakennettiin jopa kilometrin päivävauhdilla.


KIELLETTY KAUPUNKI

Kymmenen metristen muurien sisään kätkeytyy yksi Unescon maailmanperintökohteista, 72 hehtaarinen fengshui-henkeen rakennettu palatsialue. Rakennustyöt aloitettiin niin ikään Ming-dynastian aikaan vuonna 1406. Kielletty kaupunki oli aikoinaan Kiinan hallintokeskus ja keisareiden asuinalue. Vähäpätöisten yksilöiden pääsy alueelle oli tiukasti kielletty.

Alueen turistimääriä on jälleen kerran hivenen vaikea käsittää. Itse palatsialue on toki vaikuttava, mutta huomasin itsessäni pientä tylsistymistä aluetta tutkiessa. Ehkä asiaan vaikutti se, että olin täälläkin toistamiseen. Toki paljon aikaa on kulunut välissä. Päivään mahtui paljon kävelyä, joten kivat kengät helpottaa elämää. Paikan päältä voit ostaa yhdellä yuanilla vaikkapa pienen Kiinan lipun, jota viuhtoa kiertelyn ajan suuren ja mahtipontisen valtion kunniaksi.

Seuraavassa jutussa kirjoitan miten matka jatkui, kun Pekingistä puksuttelimme puolitoista vuorokautta avoimessa junavaunussa Chengduun, keski-Kiinaan ihastelemaan erittäin.. noh kiinalaista elämänmenoa.

Saijonaarasta!

Siperian sydän, talvinen Irkutsk

Junan keinumisesta tulee pian pakkomielle. Nytkähtely ja tyynyn alta kantautuvat kiskojen äänet tyynnyttää. Kuulen lisäksi yskimistä, kuorsausta ja teelusikan kilinän. Mietin miten nopeasti ihminen tottuu. Katson ikkunasta ja tiedän, että olemme alueella jossa ei ole asutusta. Kuvittelen kuinka tiheässä metsässä on susia ja muita eläimiä. Maasto ei ole enää tasaista, vaan näen lumen verhoilemia laaksoja ja vuoria.

happihyppely Krasnoyarskissa.

Yhtäkkiä junamatkan loppuminen hirvittää. Tulee mieleen ahdistus suuresta tuntemattomasta. Äkkiä oma punkka, vaunuhenkilökunta, kanssamatkustajat ja tuttu likainen ikkuna vain lakkaavat olemasta. Joutuu taas näkemään vaivaa elämänsä eteen. Pitää pukea päälle ja mennä ulos. Yö päättyy ja aamu alkaa sarastaa.

Sunnuntaiaamuna varhain saavumme Irkutskin rautatieasemalle. Kiitämme vaunuemäntää ja saamme hymyn lisäksi iloisen näkemiin-huudahduksen. Irkutskissa kello on jo yli puolenpäivän. Marssimme päättäväisinä juna-aseman yläkerrassa sijaitsevaan lipputoimistoon. Molemmat varautuneina pahimpaan, sillä asiointimme Moskovan lippuluukulla ärsyttää edelleen. Tiskin taakse lipuu arvokkuutta huokuva nainen kuusissakymmenissä. Sininen virka-asu istuu kuin mittatilaustyö. Kuohkea permanentti lyhyissä maantienharmaissa hiuksissa pysyy asemassaan. Nainen istuu, avaa luukun ja jää odottamaan. Olemme lähes varmoja ensimmäisten vapaiden paikkojen löytyvän vasta reilun viikon kuluttua kulkevaan junaan. Sattuman kaupalla ja Google Translaten armollisella avustuksella rouva virkailija saakin myytyä meille kivuttomasti liput kolmen päivän päästä lähtevään junaan, jonka kyydissä matkustamme kohti Mongolian Ulan Batoria. Juna on numero 362, lisävuoro Venäjän ja Mongolian välillä. Tarkemmin tämä juna liikkuu vain väliä Irkutsk-Ulan-Bator. Juna kulkee joka toinen päivä ja on ilmeisen hyvin pidetty salaisuus, sillä näitä vuoroja ei löydy muutamien selaamieni matkatoimistojenkaan sivuilta. Mielestäni olen lukenut tämän junan kulkevan kiiresesonkina. Moskovastakaan emme saaneet selville tämän junan olemassaoloa. Olemme niin helpottuneita.

Astumme juna-asemalta kirpeään kuuran kuorruttamaan keskipäivään. Saamme jatkaa portaat alas ja tien yli, suoraan ratikkaan jolla pääsemme noin kilometrin päähän majoitusvarauksestamme. Kävelemme loppumatkan ja ihastelen tätä suloista pientä kaupunkia, jossa on charmia jopa pakkasvaipassa. Pieniä yksityiskohtia, kahviloita ja tyylikkäitä asukkaita. Vietämme valitettavasti Irkutskissa ensimmäiset päivät kuumeisten lasten kanssa sisätiloissa.

Kun flunssa ei ota talttuakseen, livahdamme sittenkin puolikuntoisina viettämään viimeisiä hetkiä raikkaaseen ulkoilmaan ja löydämme upean jääveistospuiston keskeltä Irkutskin sydäntä. Irkutsk on kaunis siperialaiskaupunki, jonka katuja koristavat vanhat kiehtovat ikihongasta tehdyt talot ja toisaalta betoniseinien kehnot graffitit.

Holy trinity church

Aikamme Venäjällä alkaa tulla päätökseensä ja on aika valmistautua Mongolian satumaisiin tarinoihin.

Päivät kuin unta vaan

Vaunuemäntä, provodnitsa, lorottaa samovaarista lattianpesuvettä ämpäriin. Vuoro on vaihtunut ja meitä hyysännyt vaunuisäntä on siirtynyt hyttiinsä lepäämään. Piti tulla Siperiaan asti näkemään, kuinka töitä tehdään omistautuneesti. Todistimme kuinka vaunuisäntämme hoiti erään sairaalasta kotiutuneen matkustajan haavat, irrotti jäät junan pohjasta, avasi vessan putken, juoksi muistuttamassa meitä pidemmistä tauoista ja hoputtamassa taas uudelleen asemalla kun juna oli lähdössä. Yöllä hän pesi lattiat, siivosi vessan, peitteli asiakkaan ja lisäksi, hän muisti olla joka ikisellä pysähdyksellä asennossa vaunuvälikössä ja avata ovet ajallaan. Hänen vuorollaan vessapaperi ei ollut ikinä lopussa.

Aamuvuoron provodnitsa jäänhakkuussa.

Vaunu nytkähtelee puolelta toiselle ja raiteet nitisee. Ikkunasta vilisee talvinen tundramaisema. Lunta on paljon ja pakkasta. Nenässä tuoksuu nescafen pikakahvi ja tupakka. Vaunulaiset ovat rohkaistuneet tupakoimaan vaunuvälikössä. Se on kiellettyä, mutta sallittakoon se heille. Tänään iho tuntuu jo likaiselta, hiukset huutavat suihkua.

Pysähdyksemme iltahämyisessä Omskissa on kylmä. En ole koskaan palellut näin. Johtuu ehkä siitä että yritän käydä ilman takkia kioskilla. Villapaidan neuloksista läpi tunkeva pakkastuuli tuntuu sadoilta neulan pistoilta ympäri kehoa. Tärisen ja kiroilen. Meinaan luovuttaa ja juosta takaisin junaan. Katson aseman mittaria, jonka mukaan ulkona on -28 astetta. Laiturin kioski on kallis, mutta saamme mitä haluamme. Ostamme jugurttia, banaania, kokista, vettä ja suklaata. Ostokset maksavat noin 15 euroa.

Erään juna-aseman evästarjontaa.

Herään neljänteen päivään kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Samaan aikaan pieni hentoinen käsivarsi kietoutuu kaulani ympärille. Ulkona kello on kolme tuntia juna aikaa edellä. Junan kello on 5.30. Haen samovaarista vettä ja teen itselleni kahvin. Aavalle kaivan kangaskassista hedelmäsosetta ja yritän venytellä matalassa sänkyvälikössä. Jade ja Arttu ovat auringonsäteiltä suojassa ja saavat nukkua muutaman tunnin pidempään. Onnekkaat.

Aamupäivään mennessä vaunuun on saapunut kolme poliisia. He jututtavat juoppolallia toisessa päässä vaunua. Välillä joku heistä istuutuu alas kun toinen käy kysymässä provodnitsalta jotain. Tarinan loppu jää hämärän peittoon, sillä lopulta poliisit poistuvat ja haastateltava saa jatkaa matkaansa. Onkohan yöllä tapahtunut jotain?

Juna pysähtyy tuppuisen oloisen kylän asemalaiturille. Pysäkin nimi on liian vaikea muistettavaksi. Kyytiin nousee viehättävä vaaleatukkainen nuori nainen joka on sonnustautunut nahkaisiin housuihin, sekä hänen pieni poikansa. Kaksikolla alkaa ahkera asettautuminen omalla paikallaan. Neiti virittelee huopaa näköesteeksi roikkumaan yläsängyn rakenteisiin. Seuraavaksi he siirtyvät junan vessaan vaihtamaan mukavammat vaatteet. Nainen vaihtaa pelkän paidan, nahkahousut saavat jäädä päälle. Pojalla on mukavannäköinen oloasu ja autoaiheiset tossut. Kävelen myöhemmin kaksikon sängyn ohi ja havaitsen kuinka heille on valmistunut keskellä platskartia oma pieni yksiö huovan sisälle.

Saamme valmistamamme päivällisen jälkeen seuraa kultahampaiselta herrasmieheltä, Baikalin kasvatilta. Hän esittää meille kutsun kesäksi hänen perheensä kotiin Baikaljärven rannalle. Mies on ulkoisesta olemuksesta päätellen elänyt kovia aikoja, juonut suruun, ottanut turpaan, tullut isoisäksi, tehnyt töitä, rakastanut paljon ja ryypännyt lisää. Hän on takuulla harmiton veikkonen ja minusta myös sympaattinen. Kuuntelen tarinointia ymmärtämättä sanaakaan. Lupaamme saapua joskus vieraiksi.

 

Petipaikka karjavaunussa

Moskovassa on kova pakkanen. Arttu kiirehtii eteenpäin kiukkuisena. Yritämme kehoitusten mukaisesti ostaa ennakkoon Moskovan rautatieasemalta junalippuja välille Irkutsk-Ulan Bator, mutta yritys jää suutariksi pahantuulisen ja palveluhaluttoman virkailijan vuoksi, sekä siksi että meille alkaa tulla kiire pian lähtevään junaan. Jade on ehtinyt ottaa hyvät päiväunet juna-aseman lattialla. Tai oli siinä hänen ja juna-aseman välissä rinkka. Junamme numero 70 lähtee raiteelta neljä. Keskustelemme puluparven keskellä siitä olemmeko oikealla junalla. Tämän junan määränpää on Chita, niinkuin sen mihin meillä on liput. Arttu päättää kysyä joltain. Aseman työntekijä yrittää ohjata meitä pidemmällä oleville laitureille. Pidän pääni ja hyvä niin, sillä juna jonka edessä seisomme on oikea. Pieni mongolialaisen näköinen mies muhkeassa Venäjän Rautateiden karvalakissa viittelöi meidät luokseen. Miehen kasvot ovat syvään uurtuneet ja hymyillessä naama menee tuhanteen ryppyyn. Liput ja passit annamme hänelle ja hän avoimen iloisesti alkaa käymään niitä läpi. Mitä väliä jos Aavan lippu palautuu Jaden passin välissä ja Artun passin väliin sujahtaa kaksi lippua. Sitten mongolialaismies hämmentyy ja kohottaa olkapäitään kun käteen jää vielä yksi passi. Osoitin manducassa roikkuvaa taaperoa jonka olemassaolo oli jäänyt häneltä huomaamatta. Mies rehahtaa nauruun ja nappaa Jaden kainaloon. Emme vielä tällöin tiedä, että pieni keltainen mies joka otti meidät vastaan, on maailman paras vaunuisäntä.

Moskovan antia. Yksi juna-asemista.

Jade nostetaan kiskokuilun yli ja tulemme sisään junaan. Heti vasemmalla on meidän punkkanumerot, 1 ja 3. Alapunkat, kuten pitikin olla. Junan haju tuo mieleen armeija-ajat. Ei mitään eritteiden hajua, enemmänkin aseöljyn ja metallin. Karjavaunu koostuu 54 punkasta. Vasemmalla on neljän punkan syvennykset ja oikealla käytävän suuntaiset kerrossängyt. Vaunun päädyssä on samovaari ja vessa. Vessa on pahan näköinen ja haisee virtsalta. Se on kuitenkin kuurattu lattiasta kattoon, kuten jokaisena yönä tästä eteenpäinkin. Meille jaetaan puhtaat petivaatteet ja pieni pyyhe. Venäläiset tuijottavat meitä. Kun ei ota selvää katseista. Ne ovat vähän vihaisia ilmeitä ja syykin siihen löytyisi rehaavista muksuista. Olemme ahdistuneita ostamatta jääneiden lippujen puolesta, mutta asia putoilee onneksi välillä mielestä. Näyttää siltä että joudumme viettämään Irkutskissa pidemmän tovin.

Puhdas liinavaatepaketti.

Punkat ovat ruskeat ja seinät muovia. Niissä on puukuvio. Ikkuna on niin likainen että sen läpi ei voi kuvata. Lattia on myös likakerroksen peitossa, vaikka se pestään monta kertaa päivässä. Kaikilla on junakengät, niin meilläkin.

Romanttinen platzkart.

Lapsia jännittää junassa oleminen. Pian tytöt ovat niin turhautuneita, että joudumme turvautumaan hätävarasuklaaseen. Se hiljentää ja rauhoittaa jälkikasvua. Alamme päästä jujulle junaelämästä. Vaunu lämpiää pian lähdön jälkeen tukalan kuumaksi ja alamme kaivaa kevyempää vaatetta. Tavarat säilytetään sänkyjen alla olevissa säilytystiloissa. Yläpuolellamme ei toistaiseksi asu ketään, joka luo mukavaa tuntua omaan syvennykseen. Vaunu on hiirenhiljainen, lukuunottamatta lapsiemme säestystä.

Toisena vuorokautena omasta loossista on tullut kotoisa. Aikuisille on ihan ok, ettei ole kiire minnekkään. Lapsilla on aina kiire jonnekin. Annan sipsiä. Artun mielestä lapset menee pilalle, mutta mulle riittäisi jos olisivat hetken vähän hiljempaa. Alamme pelata korteilla koko porukka.

Nakkipiilojen myyjä tulee luoksemme. Nainen on muodokas ja uhkea. Kävellessä vartalo kiikkuu puolelta toiselle liipaten läheltä punkillaan istuvia työmiehiä. Meikit ovat eiliset ja jo sotkeutuneet myyjättären silmistä ja huulipuna on enää vain vähän sinnepäin. Heitämme hurttia huumoria, nainen kehuu osaavansa englantia ja alkaa puhua saksaa. Onneksi meiltä taipuu vähän kaikki. Enimmäkseen elekieli. Hauska hetki päättyi 50 ruplaa maksavaan nakkipiiloon ja nainen hihkaisee kielillä kuinka me vielä tavataan.

Oliko niitä matkasuunnitelmia?

Olihan niitä hyvänen sentään!!

Tänään laitettiin vihdoin isompaa vaihdetta silmään, iso pyörä pyörimään, nostettiin leveleitä ja mitä näitä nyt on. Mä olen niin kovin onnellinen! Sitten hetken päästä kierin taas saatanallisessa omantunnonlätäkössä, koska kuka äidiksi itseään tituleeraava, kaikkia lapsiaan rakastava ihminen jättää omat koiransa Jumalan hylkäämiä pakkasraitteja tallaamaan ja lähtee itse ties minne varpaitaan heiluttelemaan? Oon kamala tyyppi. Tulee niin ikävä.

img_20161204_100248

Meidän vuokrasopimus päättyy tammikuun lopussa. Olimmekin liikaa kiintyneet tähän pikkukotiin, kun tosiaan mietimme tän pitämistä matkan ajan. Kuitenkin vain päiviä sitten kolahti postireiästä ilmoitus jo ennestään suolaisen vuokran noususta, jonka johdosta päästimme irti haavekodistamme pelättyä helpommin. Miten me muutenkaan täällä kauaa enää olis mahduttu asumaan, kun tytöt tarvitsevat kai pian omat sängyt.

Itkettää ja naurattaa kun teen laskelmia ja arvon budjetin pitämisen kanssa. Meillä on aivan liian vähän rahaa. Kyllä sitä periaatteessa on riittävästi johonkin, muttei ainakaan vielä kaikkeen mitä oon suunnitellut.

img_20161217_213237

Tässä matkapläänissä on nyt niin monta liikkuvaa osaa jotka voi mennä pieleen, että täytyy nöyrästi asentaa zenmode päälle ja edetä vaan kohta kohdalta. Odottaa että milloin puu kaatuu jos kaatuu😅

Positiivinen ote on kaiken a ja o!

Helmikuussa Lapsellinen maailma puksuttelee kirpeässä pakkasessa, junan karjavaunussa halki Siperian arojen, Mongoliassa piipahtaen kohti suurta ja mystistä Kiinan maata. Suuri seikkailu odottaa jo tutkijoitaan 🌏