Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

trans-mongolia

Pieni nähtävyysopas Ulan Batoriin

Lopuista Mongolian pyörimisistä tuli koottua pieni nähtävyysopas Ulan Batorin läheisyyteen eksyville ja niille, jotka seikkailevat kuvien välityksellä meidän matkassa!

Zaisan hill, Zaisan monument

Ulan Batorin korkein kohta Zaisan hill on kiva retkikohde, sillä samalla voi vierailla toisen maailmansodan aikaan kuolleille neuvostosotilaille rakennetulla muistomerkillä ja ihailla upeaa näkymää yli Ulan Batorin. Muistomerkki itsessään on jokseenkin rapistunut nähtävyys, sillä mongolialaiset itse eivät anna tälle teokselle juurikaan arvoa, onhan se kunnioituksena juuri venäläisille, eikä mongoleille. Ylös kivutessa naamaa raiskaa ainakin talvipakkasilla erittäin vihmova viima ja porrasaskelmat ovat jään peitossa. Kesällä kipuaminen on varmasti hieman viihtyisämpää. Samalta kukkulalta, mutta hieman sivummalta löytyy myös iso kultainen buddhapatsas.

Tšingis-Kaanin patsas

Tšingis-Kaanin ratsastajapatsas ja sen alakertaan rakennettu historiallinen museo sijaitsevat noin 50 kilometrin päässä Ulan Batorin keskustasta. Ei siis pääkaupungissa, mutta mainittava nähtävyys lähietäisyydellä siitä huolimatta. Patsas on oikeasti vaikuttava, onhan sen rakentaminen maksanut yli neljä miljoonaa USA:n rahaa. Ratsailla istuva Tšingis-Kaan on 40 metriä korkea ja sen alla oleva museo kertoo mongolian historiasta ja kulttuurista. Hevosen päähän on mahdollista kivuta museon pääsymaksua vastaan.  Sanotaan, että patsas rakennettiin niille sijoille, josta mahtava valtias löysi kerran maasta kultaisen piiskan. Patsas osoittaa Tšingis-Kaanin kotikylää kohti. Lähteemme mukaan tarina pitää vaivoin paikkaansa. Tätä nähtävyyttä ei ole syytä ohittaa jos on asiaa maaseuduille muutenkin. Se kannattaako patsasta varta vasten lähteä katsomaan peltojen keskelle, on asia erikseen.

Šamanismi

Šamanismi ei varsinaisesti ole nähtävyys, mutta voit löytää tienvarsilta siihen liittyviä kolmijalkaisia puukehikkoja, joihin on sidottu värikkäitä kangaskaistaleita. Jos tuuri käy, voit päästä todistamaan näissä paikoissa shamaanirituaalia. Šamanismista on verrattain vähän tietoa. Uskonnon tärkein peruselementti on itse šamaani, eli tietäjä, jolla on erityiskykyjä kommunikoida henkiolentojen kanssa. Erityisen kiinnostava ja mystinen aihe!

Tšingis Square

Tšingis Square on helppo kävelykohde Ulan Batorissa. Täältä löytyy patsaita niin antisankareista kuin kansan rakastamista hahmoista. Aukiolta on vain lyhyt matka kansallismuseoon, jossa vierähtää muutama tovi tutkiessa moneen kerrokseen levittäytynyttä näyttelyä.

Kaikkiaan Ulan Bator on aika kiva kaupunki, josta löytyy länsimaisia viboja aasialaisen kulttuurin seasta. Oikeastaan menee hetki, jotta pääsee kiinni juuri siihen tunteeseen, että on kahden tapakulttuurin välissä. Mongolialainen ruoka sen sijaan ei saa minulta yhtä ainoaa pistettä, joten en tässä postauksessa viitsinyt alkaa murehtia siitä 😉

Vierailulla munkkiluostarissa

Teimme Mongoliassa ollessamme vierailun ohikulkumatkalle osuneeseen buddhistikeskukseen. Vierailu oli etenkin minun mieleeni, sillä olen kiinnostunut elämänfilosofioista ja eritoten buddhalaisuudesta sekä sen harjoitustavoista. Luostarin piha oli seesteinen, pikkutarkkaan suunniteltu yhdistelmä kasveja, rumpuja, patsaita ja alttareita.

Oppilaat luostarissa eivät eronneet ensinnäkään millään tavoin aiemmin ympäri kaakkoista Aasiaa tapaamaamistamme munkkioppilaista. Meditaatioerot tai eri koulukuntia koskevat ohjeistukset eivät erotu maalikolle mitenkään. Erityisen paljon kiinnitin huomiota siihen, kuinka nuorimmat oppilaat leikkivät samoja leikkejä ja elävät samoja tunteita kuin kuka tahansa tavallinen esiteini elää. Sain Nomun nimeä kantava luostari sijaitsee noin 35 kilometrin päässä Ulan Batorista. Mongolialaisista yli puolet uskovat buddhalaisuuteen. Toinen mielenkiintoinen ja näkyvä uskonto Mongoliassa on shamanismi.

Buddhalaisuus on jatkuvaa oppimista, itsensä kehittämistä ja ympäristönsä kunnioittamista. Munkkioppilaat opiskelevat meditoinnin ja dharman lisäksi tavallisia kouluaineita.

Olimme varsin tervetulleita sisälle luostariin, jossa heti tuulikaapissa vastassa oli valtavia patsaita ja katto oli yksityiskohtaisen ylistävä käsityötaideteos. Luostarissa tuoksui suitsukkeet ja käytävillä käveli edestakaisin kaiken ikäisiä munkkioppilaita raikkaan oransseissa kaavuissa. Luostarin yläkerta oli remontissa. Aineopettajat olivat kerääntyneet yhteen huoneeseen syömään.

Pääsimme seuraamaan tilaisuutta, jossa kyläläisiä oli tullut paikalle rukoilemaan ja pyytämään ohjausta, jokainen johonkin kohtaamaansa ongelmaan. Paikalla oli äitejä ja tyttäriä, ikämiehiä sekä pikkulapsiperheitä. Omalla vuorollaan jokainen luostariin apua hakemaan tullut istui vastapäätä Lamaa ja Lamat lausuivat mantroja tai rukouksia paikalle tulleiden ihmisten puolesta. Rahaa ei pyydetty missään, mutta luostarit toimivat lahjoitusten voimalla.

Luostarikeskuksen nettisivut löytyvät täältä. Sivuilta voi lukea esimerkiksi tästä alla näkyvästä vihreästä Tarasta – mitä se kuvastaa ja mistä patsas on luostarille tullut.

-Om mani padme hum-

Karjapaimenen vieraina Mongolian aroilla

Puhuimme jo ennen Mongoliaan tuloa siitä, että haluaisimme kokea aidon nomadien elämäntyylin. Millaista olisi olla karjapaimenen vieraina Mongolian aroilla? Yritimme googletella etukäteen, mutta mistään ei irronnut oikein mitään. Emme innostuneet jurttahotelleista, emmekä myöskään turisteille varatuista jurtista niin sanotuissa jurttakylissä. Näissä ei ole mitään vikaa, mutta halusimme päästä kosketuksiin toisenlaisen kulttuurin ja elämäntavan kanssa. Haimme vielä vähän aidompaa tapaa. Mutta koska olimme jo olleen kaksi päivää Ulan Batorissa, emmekä löytäneet mitään väylää toivomuksemme toteuttamiseen, aloimme hiljalleen päästää ajatuksesta irti.

Eräänä aamupäivänä, olimme Peace Avenuen kulmassa lounaalla ja muuan vanhempi paikallinen mies pysähtyi kohdallemme. Hän osasi vähän suomea ja halusi tätä taitoa meille vallan esitellä. Missä tahansa muualla mitäkuuluukukkuluuruu-miehet sivuutamme nopeasti, mutta täytyy myöntää että Mongoliassa emme ihan ensimmäisenä osanneet varautua moiseen. Näin hän sitten raivasi tiensä pöytäämme, niinkuin kunnon retkimyyjät tekee.

Herra Bolodiksi itsensä esitellyt mies oli retkiopasveteraani ja tiesi tarkkaan kuinka toteuttaa toivomuksemme. Näille ihmisille ei voi eikä kuulu soitella etukäteen. Lähtisimme ajelemaan kohti kylää nimeltä Bayandelger, joka sijaitsi noin 130 kilometrin päässä Ulan Batorista ja sieltä laskeutuisimme hiljalleen laaksonpohjaan etsimään jurttia. Tarkoituksemme oli vierailla löytämiemme nomadien jurtassa ja samalla kartoittaa saisimmeko jäädä yövieraiksi johonkin näistä mahdollisesti löytämistämme perheistä.

Paimenasutusta etsimässä

Aamupäivä tuntui pitkältä ja vetiseltä. Ajoimme paljon ja pysähtelimme milloin missäkin. Viimeisen tunnistettavan kylän syrjästä löysimme pienen kaupan, josta Arttu osti tikkareita perheiden lapsille vietäviksi. Bolod ehdotti että söisimme lounasta kylän laidalla kenottavassa talossa. Talon julkisivu ei antanut ymmärtää, että sisällä toimisi ravintola. Bolod kuitenkin marssi sisään ja hetken päästä takaisin ulos julistaen että nämä ruokkivat meidät. Astuimme tyhjään vanereista kyhättyyn kaakelilattiaisen talon alakertaan. Huoneen toisessa nurkassa oli baaritiski, jonka takana hyllyllä oli muutama pullo votkaa. Toisessa nurkassa oli kamina. Sisällä oli juopunut pariskunta molemmat mongolialaisissa perinneasuissaan. Häijyissä pakkasissa lämmitteleminen viinan avulla on tuttu juttu eräille muillekin kansoille. Pariskunta tuntui säikähtävän valkoista perhettäni siinä määrin, että he sinkosivat pian ulos talosta. Tulivat kuitenkin hetken päästä takaisin hakemaan yhden viinapullon matkaeväksiksi. Talo, jota ei varsinaisesti lounasravintolaksi tulisi kutsua, tarjosi kuitenkin eteemme eräänlaista ruokaa ja teetä.

Matkamme eteni ja kylästä laskeuduimme tieltä lumen verhoilemaan laaksoon, jossa nelivedosta oli ensimmäisen kerran hyötyä. Lyhyen ryttyytyksen jälkeen löysimme renkaiden alle hatarat urat, joita pitkin ajo oli hieman helpompaa ja pääsimme etenemään aavistuksen nopeammin.

Auton ikkunasta näkyi kaksi kuollutta lehmää, joista oli tarkemmin jäljellä enää lähinnä luurangot. Ajaessamme lähemmäs huomasimme kaksi pörröistä koiranpentua, joista toinen riuhtoi itseään viimeisillä voimillaan lehmän kylkiluista irti. Koiranpentu oli sidottu narulla varmaan kuolemaan. Riensimme autosta ja vapautimme pennun. Toinen koira oli jo vapaana, muttei ollut hylännyt sisarustaan. Pienet ystävykset lähtivät vierivieressä juoksemaan typötyhjään hyiseen laaksoon. Ilmeisesti kylmät ilmat tappoivat eläimiä, sillä matkallamme näimme paljon kuollutta karjaa, josta Bolod ei välittänyt puhua.

Aloimme olla puolen tunnin ajon jälkeen riittävän kaukana kaikesta, sillä herra Bolodin kiikareihin piirtyi pieni maa-alue, jossa tuprutti savua pikkuinen jurtta ja sen vieressä karja-aitaus. Ajoimme pihaan, jossa räyhäsi vahtikoira. Tämän jurtan asukas oli vanha miespaimen, tarkemmin koko laaksonpohjan vanhin ihminen. Hänen seurakseen oli Ulan Batorista saapunut noin 50-vuotias mies auttamaan uudenvuoden valmisteluissa. Mongolialainen uusi vuosi kestää useita viikkoja ja sitä vietetään kevään korvella, tänä vuonna juuri viikko sen jälkeen kun olemme itse livahtaneet jo Kiinan puolelle. Astuimme sisään ihan oikeaan pieneen jurttarakennukseen, istuuduimme sängylle ja joimme teetä. Mies oli huonokuntoinen ja heillä oli paljon töitä, joten kiitimme teestä ja jatkoimme matkaamme.

Nomadeilla ei ole tapana koputtaa tai kysellä muutenkaan etukäteen tullaanko vai eikö ja jos tullaan niin koska ja kenen kanssa. Kaikki voivat tulla ja mennä ja juoda teetä sekä syödä pöydän tarjottavia. Lapsille on kohteliasta viedä jotain jos menee kylään. Nomadien jurttarakennus `ger`, on nopeasti kasattavissa, helppo purkaa ja kevyt liikuteltava. Se koostuu puusäleistä ja huovista sekä pressuista. Osa nomadeista muuttaa muutaman kerran vuodessa, mutta toiset liikkuvat useammin. Karja ajetaan mukana. Monella nomadilla on nykyään jo puhelin ja televisio, sillä aurinkopaneelit tuottavat riittävästi virtaa. Lisäksi usealla perheellä on lava-auto, jotta muuttaminen olisi mahdollista. Karjaeläimet ovat pääosin lehmiä, lampaita, vuohia ja hevosia. Vahtia pitää pihassa koira.

Sopiva paimenperhe löytyy

Uppoutuneena ajatuksiini katse pitkin laaksoa, Bolod huudahti iloisesti näkevänsä toisen asutuksen. Poikkesimme ajo-urilta ja kuoppaisen pomppimisen jälkeen Lexuksen maasturi pääsi asuinalueen vessakuopalle ja parkkeerasi sen jälkeiselle piha-alueelle. Hyppäsimme autosta ja saimme ilahtuneen toivotuksen perheen Bator-koiralta. Bator suukotteli tiensä suoraan meidän sydämiin. Astuimme jurttaan sisään ja saimme saman vastaanoton, minkä Bator oli hetki sitten meille antanut. Tosin ilman suukkoja tällä kertaa. Jurtan asukkaat olivat Bor, perheen pää ja laakson toisiksi vanhin mies, hänen ihastuttava vaimonsa ja kaksi lastenlasta. Asetuimme helposti taloksi. Nainen laittoi jatkuvasti ruokaa ja juomaa. Näistä antimista ei toki ollut soveliasta kieltäytyä, vaikka jossain kohtaa ehkä jo mieli teki. Pääsimme mukaan karjanhoitoonkin, kun vasikan ruokailuhetken lomassa piti lypsää lehmä. Myöhemmin saimme nelipäiväisen vasikan jurttaan kanssamme yötä viettämään, sillä ulkolämpätila laski lähelle -30 celsiusta.

Jurtta itsessään on matala telttarakennus, sisällä on kotoisaa. Huonekaluja, televisio ja lämpimänä palava kamina. Pihapiirissä on toinen pienempi jurtta, jonka käyttötarkoitus jää hämärän peittoon. On kaksi karja-aitausta, huonokuntoinen auto ja vessakoppi. Vessan lattia on laudoista tehty ja keskeltä puuttuu yksi lauta. Raosta näkyy iso monttu, jossa on valtavan korkea kakka-kasa. Sisällä jurtassa Bor laittaa karjalle rehua ja rouva heittää kaminaan lisää lehmänpaskaa. Bator riehuu ulkona ja lampaat vaeltavat alas kukkulalta.

Nainen kertoo epäilynsä löytämillemme koiranpennuille. Joskus nomadien koirat lisääntyvät ei-toivotusti, eikä pennuista ole varaa huolehtia. Narttukoirat eivät ole toivottuja pihavahteja tämän vuoksi. Siksi koiria hylätään.

Aika menee nopesti ja päivä kääntyy illaksi. Tytöt ystävystyivät nelivuotiaiden kaksosten kanssa nopeasti. Lapset hyppivät ja riehuvat matalassa majassa lattialle levitettyjen patjojen päällä. Borin silmäkulmasta näkyy veikeät rypyt, kun hän kääntyy ja vetää lipaston laatikosta avaamattoman votkapullon. Olemme molemmat Artun kanssa viinarajoittuneita. Kuiskaan Artulle, kuinka hänen on pakko ottaa vähän. Arttu nielaisee ja lupaa yrittää. Bor kiittää vieraista ja me kiitämme vieraanvaraisuudesta. Nostamme maljat. Onneksi kuljettajamme, sekä herra Bolod santsaavat. Seuraa keskustelua siitä, miten nukkuisimme. Sanon ehdottomasti että lattialla ja rouva taas vaatii meitä sängylle. Pienen väittelytuokion päätteeksi rouva paljastaa vanhan uskomuksen: jos paimentolaisten vieraat nukkuvat mukavasti, karja pysyy terveenä ja lisääntyy. Lupaamme nukkua lasten kanssa sängyssä, jos Arttu saa mennä lattialle.

Hiiviskelen vielä yömyöhällä vessaan. Kun suljen perässäni jurtan oven, ympärilläni on sysipimeää. Taivaalla on yleellinen tähtiverho. Piha on täyttynyt eläimistä, joista näen vain kännykän valossa kiiluvat silmät. Suunnistan alas mäkeä kohti vessakoppia. Olen ainakin lehmien, vuohien ja hevosten keskellä. Korvan juuresta kajahtaa ammumista. Bator kulkee kanssani koko matkan. Tämä maaginen hetki tulee elämään kanssani aina!

Siperian sydän, talvinen Irkutsk

Junan keinumisesta tulee pian pakkomielle. Nytkähtely ja tyynyn alta kantautuvat kiskojen äänet tyynnyttää. Kuulen lisäksi yskimistä, kuorsausta ja teelusikan kilinän. Mietin miten nopeasti ihminen tottuu. Katson ikkunasta ja tiedän, että olemme alueella jossa ei ole asutusta. Kuvittelen kuinka tiheässä metsässä on susia ja muita eläimiä. Maasto ei ole enää tasaista, vaan näen lumen verhoilemia laaksoja ja vuoria.

happihyppely Krasnoyarskissa.

Yhtäkkiä junamatkan loppuminen hirvittää. Tulee mieleen ahdistus suuresta tuntemattomasta. Äkkiä oma punkka, vaunuhenkilökunta, kanssamatkustajat ja tuttu likainen ikkuna vain lakkaavat olemasta. Joutuu taas näkemään vaivaa elämänsä eteen. Pitää pukea päälle ja mennä ulos. Yö päättyy ja aamu alkaa sarastaa.

Sunnuntaiaamuna varhain saavumme Irkutskin rautatieasemalle. Kiitämme vaunuemäntää ja saamme hymyn lisäksi iloisen näkemiin-huudahduksen. Irkutskissa kello on jo yli puolenpäivän. Marssimme päättäväisinä juna-aseman yläkerrassa sijaitsevaan lipputoimistoon. Molemmat varautuneina pahimpaan, sillä asiointimme Moskovan lippuluukulla ärsyttää edelleen. Tiskin taakse lipuu arvokkuutta huokuva nainen kuusissakymmenissä. Sininen virka-asu istuu kuin mittatilaustyö. Kuohkea permanentti lyhyissä maantienharmaissa hiuksissa pysyy asemassaan. Nainen istuu, avaa luukun ja jää odottamaan. Olemme lähes varmoja ensimmäisten vapaiden paikkojen löytyvän vasta reilun viikon kuluttua kulkevaan junaan. Sattuman kaupalla ja Google Translaten armollisella avustuksella rouva virkailija saakin myytyä meille kivuttomasti liput kolmen päivän päästä lähtevään junaan, jonka kyydissä matkustamme kohti Mongolian Ulan Batoria. Juna on numero 362, lisävuoro Venäjän ja Mongolian välillä. Tarkemmin tämä juna liikkuu vain väliä Irkutsk-Ulan-Bator. Juna kulkee joka toinen päivä ja on ilmeisen hyvin pidetty salaisuus, sillä näitä vuoroja ei löydy muutamien selaamieni matkatoimistojenkaan sivuilta. Mielestäni olen lukenut tämän junan kulkevan kiiresesonkina. Moskovastakaan emme saaneet selville tämän junan olemassaoloa. Olemme niin helpottuneita.

Astumme juna-asemalta kirpeään kuuran kuorruttamaan keskipäivään. Saamme jatkaa portaat alas ja tien yli, suoraan ratikkaan jolla pääsemme noin kilometrin päähän majoitusvarauksestamme. Kävelemme loppumatkan ja ihastelen tätä suloista pientä kaupunkia, jossa on charmia jopa pakkasvaipassa. Pieniä yksityiskohtia, kahviloita ja tyylikkäitä asukkaita. Vietämme valitettavasti Irkutskissa ensimmäiset päivät kuumeisten lasten kanssa sisätiloissa.

Kun flunssa ei ota talttuakseen, livahdamme sittenkin puolikuntoisina viettämään viimeisiä hetkiä raikkaaseen ulkoilmaan ja löydämme upean jääveistospuiston keskeltä Irkutskin sydäntä. Irkutsk on kaunis siperialaiskaupunki, jonka katuja koristavat vanhat kiehtovat ikihongasta tehdyt talot ja toisaalta betoniseinien kehnot graffitit.

Holy trinity church

Aikamme Venäjällä alkaa tulla päätökseensä ja on aika valmistautua Mongolian satumaisiin tarinoihin.

Päivät kuin unta vaan

Vaunuemäntä, provodnitsa, lorottaa samovaarista lattianpesuvettä ämpäriin. Vuoro on vaihtunut ja meitä hyysännyt vaunuisäntä on siirtynyt hyttiinsä lepäämään. Piti tulla Siperiaan asti näkemään, kuinka töitä tehdään omistautuneesti. Todistimme kuinka vaunuisäntämme hoiti erään sairaalasta kotiutuneen matkustajan haavat, irrotti jäät junan pohjasta, avasi vessan putken, juoksi muistuttamassa meitä pidemmistä tauoista ja hoputtamassa taas uudelleen asemalla kun juna oli lähdössä. Yöllä hän pesi lattiat, siivosi vessan, peitteli asiakkaan ja lisäksi, hän muisti olla joka ikisellä pysähdyksellä asennossa vaunuvälikössä ja avata ovet ajallaan. Hänen vuorollaan vessapaperi ei ollut ikinä lopussa.

Aamuvuoron provodnitsa jäänhakkuussa.

Vaunu nytkähtelee puolelta toiselle ja raiteet nitisee. Ikkunasta vilisee talvinen tundramaisema. Lunta on paljon ja pakkasta. Nenässä tuoksuu nescafen pikakahvi ja tupakka. Vaunulaiset ovat rohkaistuneet tupakoimaan vaunuvälikössä. Se on kiellettyä, mutta sallittakoon se heille. Tänään iho tuntuu jo likaiselta, hiukset huutavat suihkua.

Pysähdyksemme iltahämyisessä Omskissa on kylmä. En ole koskaan palellut näin. Johtuu ehkä siitä että yritän käydä ilman takkia kioskilla. Villapaidan neuloksista läpi tunkeva pakkastuuli tuntuu sadoilta neulan pistoilta ympäri kehoa. Tärisen ja kiroilen. Meinaan luovuttaa ja juosta takaisin junaan. Katson aseman mittaria, jonka mukaan ulkona on -28 astetta. Laiturin kioski on kallis, mutta saamme mitä haluamme. Ostamme jugurttia, banaania, kokista, vettä ja suklaata. Ostokset maksavat noin 15 euroa.

Erään juna-aseman evästarjontaa.

Herään neljänteen päivään kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Samaan aikaan pieni hentoinen käsivarsi kietoutuu kaulani ympärille. Ulkona kello on kolme tuntia juna aikaa edellä. Junan kello on 5.30. Haen samovaarista vettä ja teen itselleni kahvin. Aavalle kaivan kangaskassista hedelmäsosetta ja yritän venytellä matalassa sänkyvälikössä. Jade ja Arttu ovat auringonsäteiltä suojassa ja saavat nukkua muutaman tunnin pidempään. Onnekkaat.

Aamupäivään mennessä vaunuun on saapunut kolme poliisia. He jututtavat juoppolallia toisessa päässä vaunua. Välillä joku heistä istuutuu alas kun toinen käy kysymässä provodnitsalta jotain. Tarinan loppu jää hämärän peittoon, sillä lopulta poliisit poistuvat ja haastateltava saa jatkaa matkaansa. Onkohan yöllä tapahtunut jotain?

Juna pysähtyy tuppuisen oloisen kylän asemalaiturille. Pysäkin nimi on liian vaikea muistettavaksi. Kyytiin nousee viehättävä vaaleatukkainen nuori nainen joka on sonnustautunut nahkaisiin housuihin, sekä hänen pieni poikansa. Kaksikolla alkaa ahkera asettautuminen omalla paikallaan. Neiti virittelee huopaa näköesteeksi roikkumaan yläsängyn rakenteisiin. Seuraavaksi he siirtyvät junan vessaan vaihtamaan mukavammat vaatteet. Nainen vaihtaa pelkän paidan, nahkahousut saavat jäädä päälle. Pojalla on mukavannäköinen oloasu ja autoaiheiset tossut. Kävelen myöhemmin kaksikon sängyn ohi ja havaitsen kuinka heille on valmistunut keskellä platskartia oma pieni yksiö huovan sisälle.

Saamme valmistamamme päivällisen jälkeen seuraa kultahampaiselta herrasmieheltä, Baikalin kasvatilta. Hän esittää meille kutsun kesäksi hänen perheensä kotiin Baikaljärven rannalle. Mies on ulkoisesta olemuksesta päätellen elänyt kovia aikoja, juonut suruun, ottanut turpaan, tullut isoisäksi, tehnyt töitä, rakastanut paljon ja ryypännyt lisää. Hän on takuulla harmiton veikkonen ja minusta myös sympaattinen. Kuuntelen tarinointia ymmärtämättä sanaakaan. Lupaamme saapua joskus vieraiksi.

 

venäjäksi, привет!

Yksi vuokrakoti on taas kerran loppusiivottu ja ovi painettu lopullisesti kiinni. Yksi pikainen flunssa onnistuttiin kaapaisemaan mukaan kiirettä vauhdittamaan. Olisin niin ikionnellinen jos tytöt säästyisivät flunssaoireilta, sillä monen päivän junamatka edellispäivien kaltaisissa olotiloissa kuulostaa ihan painajaismaiselta… Jadella oli viimeinen kerhopäivä eilen ja haikeissa mielin sieltä lähdettiin päivän päätteeksi.

Niiden aikaisemmin kirosanoja kirvoittaneiden viisumeiden kanssa Lähialuematkat onnistuivat yli odotusten ja saatiin noutaa valmiit passit kuun vikana päivänä Lähialuematkojen toimistolta. Jos aiemmin ketutti käyttää välikäsiä viisumeiden hankintaan, niin voin ilokseni todeta että kyllä kannatti ja käyttäisin uudelleenkin vastaavanlaisessa tilanteessa. Lähialuematkoista on tällä kertaa vain positiivista sanottavaa! Viesteihin vastattiin nopeasti, asioiden hoitoon oli tarkka rutiini ja konsulaattien järjestystäkin kikkailtiin ajan säästämiseksi, kun Venäjän konsulaatti piteli ovia säpissä monta päivää loppiaisen tienoilla. Jos nyt esimerkiksi joku saa päähänsä hommailla 4×3 viisumia kerralla, suosittelen säästämään hermoja jos sattuu olemaan paljon tekemistä noin muutenkin. Hinnassakaan ei ollut erityisen paljon ilmaa, jos ottaa huomioon itse hankittaessa koituvat bensa- tai lähetyskulut viisumihintojen päälle. Minulle oli myös tärkeää, että joku osasi kertoa ennen hakemusten konsulaattiin viemistä, että kaikki oli täytetty oikein ja tarvittavat asiapaperit löytyivät liitteistä. Meillä viisumit ekaan kolmeen maahan haukkasivat tosi ison osan budjetista, maksaen yhteensä 1076 euroa (269e/hlö). Maat ovat siis Venäjä, Mongolia ja Kiina.

kuva: http://www.jyangtours.com/tours.php?eid=37

Näiden lisäksi saatiin aikaiseksi klikkailtua parit stogeliput, ensin Moskovaan ja sieltä Irkutskiin. Moskovaan matkataankin vasten kaikkia odotuksia ja ennakkofiilistelyitä omassa privahytissä Tolstoilla (syy: pelkät punkat ostettaessa oltais jouduttu jakautua kahteen hyttiin, näet miehet ja naiset erikseen. Ihan oikeasti VR ja Suomi).. Moskovasta Irkutskiin taas taitetaan himpan alle neljässä päivässä turvallisesti karjaosastolla Venäjän kuuluisia rautateitä pitkin.

kuva: http://eng.rzd.ru/images/logo.gif

Säätilat vaihtelevat tuolla Venäjän, Mongolian ja Kiinan suunnalla näin talviaikaan ihan todenteolla, joten on ollut pikkusen haasteellista varustautua tulevaan säähän. Olen tottunut survomaan rinkkaan lähinnä biksut ja fliparit, mutta nyt tarvitaan vähän muutakin. Otammekin nyt ihan perus pitkiä vaatteita ja lämpimät kerrastot väliin. Meillähän pitäisi tuon talvipukeutumisen tulla selkärangasta, joten eipä muuta kuin suunta pipolaatikolle.

Löysin loistavan appsin, jonka avulla olen verestänyt joskus olemassa olleita venäjän kielen alkeellisia taitojani. Kyllä olisi venäjän maikka ylpeä jos nyt näkisi! Mutta ei hyvää päivää, toivottavasti edes joku puhuu tuolla idässä englantia. Opiskeluinto ei valitettavasti kantanut hedelmää ainakaan kolmessa viikossa niin, että vieläkään voisin käydä keskustelua kyseisellä kielellä. Kyllä nuorena se vitsa on väännettävä, eikä näin kolmenkympin kynnyksellä. Hyvä kun nykyään muistaa enää laittaa kakkapussin käteen ennen kuin poimii koiranpökälettä kadunkulmasta. Tässä pitäisi muka vielä kieliä oppia.

Ja siis, maanantaina se sitten alkaa. Se Trans-Mongolian junamatka.

Kirosana ja Kiinan viisumi

Viime päivät olen istua pönöttänyt niskat jumissa ja kulmat rypyssä tietokoneen ääressä, viimeiset hetket suoraan sanoen hermoromahduksen äärellä. Olen onnistunut  löytämään henkilökohtaisen perkeleeni Kiinan viisumista. Täytin valehtelematta jokaisen perheenjäsenen hakemuksen ainakin neljä kertaa. Neljä viisumia neljä kertaa, tekee helvetin 16 kertaa saman pölkkykielisen nelisivuisen (!!) virkapaperin alusta loppuun. Siinä kävi vaan niin että rivit päätyivät pomppimaan silmissä ja aina sitä löytyi sitten jälkikäteen korjailtavaa. Korjaaminen tarkoitti yhtä kuin koko hakemuksen uudelleen täyttämistä. Nimittäin työpöydälle tallennettua versiota en voinut enää muuttaa, liekö syy siinä että atk-henkilöni oli poissa kun näitä väkersin. Tarkistin ja tarkistin, kunnes tarkan syynin jälkeen siirryin täyttämään seuraavan matkalaisen tietoja. Aina sinne rivien sekaan jäi kuitenkin jotain korjattavaa. Toisaalta snadi kuumottelukin oli tuota ihmeellisen Kiinan lupalappua täydentäessä, olen nimittäin jostain ymmärtänyt että näitä tarkastellaan suurennuslasilla.

oi000005

Kylläpä olikin keveät tunnelmat noiden jälkeen naputella pari hassua tietoa Venäjän viisumilomakkeisiin 😅 jäljellä on enää Mongolian viisumit. Ne näköjään täytänkin käsin.

Hauskana sivuseikkana mainittakoon, että olen itse käynyt sekä Venäjällä ja Kiinassa (vuodet 2006 ja 2000). Viisumihakemuksissahan kysytään edellisiä käyntejä, joten olipa kuulkaa hassua jäljittää noita päivämääriä näin aavistuksen jälkikäteen. Venäjän visiitin tietoja muistelin siten, että samana päivänä kun palasimme, Lordi voitti euroviisut. Lopullinen päivämäärä piti kuitenkin kaivaa surullisen kuuluisasta Irc-Galleriasta, jonka moni meistä mieluusti pitäisi visusti menneisyydessään. Kiinan matkapäiviä taas jäljitin Holmesin lailla, kunnes päädyin vuoden 2000 kesään. Lopullinen fakta tarkentui rakkaan mummini almanakan kätköistä, ei sillä ekalla yrittämällä tosin.

oi000016

Pitkähkön pohdinnan jälkeen meidän viisumit tulee Lähialuematkojen kautta säädön minimoimiseksi. Vannoutuneena omatoimi-ihmisenä tämä tuntuu vähän tylsältä vaihtoehdolta, mutta koska aikaa on vähän ja tekemistä kohtalaisen paljon, valinta on looginen. Ja koska en ole ikinä ajoissa missään, miksi olisin tämänkään asian kanssa. Olimme suunnitelleet lähtöpäiväksi jotain 5.2, mutta näyttää siltä että saamme passit viisumeineen (erittäin toivottavasti viisumeineen!) vasta 13.2. Tämä tietenkin aiheuttaa pikkuisen sellaista ongelmaa, että mitään juna- tai bussilippuja ei oikeen tohdi ostella ennakkoon. Mennään bussilla sitten jos junalippuja ei tuppaa olemaan akuutisti tarjolla. Luotamme siihen, että näin peak seasonin ulkopuolella saamme Siperiassa junapaikkoja iisisti lyhyelläkin varoajalla.

oi000015

p.s. Lämmintä ja kokemusrikasta Uutta Vuotta 2017 kaikille lukijoillemme, toivoo Kiti, Arttu, Jade ja Aava!