Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

mongolia

Saako lapsi matkustaa?

Miten on, saako lapsi matkustaa?

Lueskelin taannoin pienellä tulivuorisaarella Rauli Virtasen Reissukirjaa. Odotin teokselta paljon, todennäköisesti vähän liikaa. Rauli Virtanen aiheuttaa minussa reaktioita puolesta ja vastaan. Ihailtavaa kokemusta, humanitaarista journalismia ja taitavaa tiedottamista. Itse kirjasta paistoi mielestäni läpi ylimielisyys ja kaikkitietävyys. En valitettavasti päässyt ihan loppuun saakka, vaikka todellakin yritin. Kuulostaa siltä, että kirjoittaja mieltää maailmanmatkailun jonkinlaisena kilpailuna. Hän johtaa oletettua kisaa eittämättä, käytyään kaikkialla ja kaikkien kanssa. Ymmärrän, että kyseessä on vanhan kansan matkamies ja journalisti, joiden kaltaisilla usein on saattanut ulosanti muovaantua tietynlaiseksi. Taannoin kahden lapsen kanssa Trans-Mongolian matkan tehneenä, erityisesti eräs kohta sai katseeni nousemaan kirjan välistä.

“En ole varma voinko suositella Trans-Siperia -matkaa lapsiperheille, varsinkaan, jos elektroniset laitteet ja pelit jätetään kotiin. Automatkailuun kuuluva hokema »koska me oikein ollaan perillä» saattaa häiritä aikuisten matkustusrauhaa.” Rauli Virtanen, Reissukirja

 

Vaikka kyseessä on vain yhden ihmisen kansien väliin painettu ajatus, se laittoi miettimään meitä suomalaisia ihmisinä. Meilläpäin tupataan vierastamaan lapsellisesti käyttäytyviä lapsia. Lapsenmielinen käytös on paheksuttavaa ei vain aikuisilta vaan myös meidän omilta lapsilta. Siis se käytös, jonka avulla harjoitellaan käsittelemään omia tunteita, sanomaan ääneen asioita ja jonka avulla oma minäkuva alkaa muodostua. Matkustaessa lähes minne tahansa muualle maailmassa, lapset ovat integroituneet yhteiskuntaan ja heillä on siinä oma asemansa. Lapsenasema. Miten pilalla voi aikuinen olla, jos lapsi häiritsee aikuisen matkustusrauhaa? Miksi lapsella ei ole yhtälaista oikeutta matkustaa omana itsenään? Miksi on ok silloin kun aikuinen häiritsee lapsen matkustusrauhaa?

 

Itse arvioiden matkamme Trans-Siperialla meni mukavasti, enkä muista kuulleeni kysymystä “koska olemme perillä?” kertaakaan. Eikä se olisi haitannut vaikka olisinkin kuullut. Anteeksipyytelevänä suomalaisena äitinä vein kyllä välillä uhmaraivarin partaalla happea haukkovan kaksivuotiaan vaunuvälikköön huutamaan. Venäläiset, kiinalaiset ja mongolialaiset kanssamatkustajat eivät puolestaan koskaan katsoneet pahalla. Olihan heilläkin lapsia mukana, ja miksei olisi ollut. Juna on kaikille avoin matkustustapa. Lapsille tuskin tulee viikkoja kestävällä matkalla tunnetta määränpään odottelusta. Trans-Siperiahan on määränpää jo itsessään. Lapset kiinnittivät monen huomion ja saimme heidän ansiostaan monia juttukavereita. Mongolian junassa muutkin lapset tulivat sängyillemme leikkimään, jopa siinä määrin että omat yöunemme olivat vähällä jäädä tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi.

 

 

 

Matkustaminen mantereiden halki avoimessa junavaunussa on ollut paitsi opettavainen retki, myös terapeuttista aikaa koko perheelle. Junasta käsin matkanteon käsitys laajenee, kun ympäristön muuttumista voi seurata ikkunoista ja pakkasesta voi käydä muistuttamassa itseään lumisessa vaunuvälikossä tai junalaiturilla pysähdyksien aikaan. Arvostus ruokaa kohtaan nousee, kun ruokailusta tulee taas samanlainen yhteisöllinen tilaisuus kuin se on ollut viimeksi 20 vuotta sitten natisevan pirttipöydän ääressä. Nyt sitä syödään kapealla junapunkalla, mutta yhdessä. Lasten kysymyksiin on aikaa vastata kunnolla ja ne kirvoittavat tärkeitä keskusteluita avaruudesta tai Siperian susista.

 

 

Omien arvojeni mukaisesti haluan viestittää omille lapsilleni sekä muille ihmisille, että lapsuus pitää elää, kotona, junassa, ravintolassa, kaupassa ja leikkipuistossa. Kotimaassa ja ulkomailla. Saarella ja mantereella. Omaa olemassaoloaan ei tarvitse kenenkään anteeksipyydellä. Siinä missä oman lapsen käytöksen ohjaaminen muita kunnioittavaan suuntaan kuuluu hyviin käytöstapoihin, niin kuuluu myös sen lapsettoman aikuisen ymmärryksen riittäminen hetkellisiin nurinakohtauksiin. Itsensä jalustalle nostaminen on so last season.

En kuitenkaan pahoittanut mieltäni Reissukirjan sisällöstä, vaan toivon vastakin Virtaselle ja muille samanhenkisille rauhallisia junamatkoja. Mutta jos siellä joku extremevanhempi jossain suunnittelee tätä tai mitä tahansa muuta reissua lasten kanssa, niin lähtekää! Teette tulevaisuudelle palveluksen näyttäessänne lapsillenne, että maailmassa on muutakin kuin aikuisia suomalaisia.

Pieni nähtävyysopas Ulan Batoriin

Lopuista Mongolian pyörimisistä tuli koottua pieni nähtävyysopas Ulan Batorin läheisyyteen eksyville ja niille, jotka seikkailevat kuvien välityksellä meidän matkassa!

Zaisan hill, Zaisan monument

Ulan Batorin korkein kohta Zaisan hill on kiva retkikohde, sillä samalla voi vierailla toisen maailmansodan aikaan kuolleille neuvostosotilaille rakennetulla muistomerkillä ja ihailla upeaa näkymää yli Ulan Batorin. Muistomerkki itsessään on jokseenkin rapistunut nähtävyys, sillä mongolialaiset itse eivät anna tälle teokselle juurikaan arvoa, onhan se kunnioituksena juuri venäläisille, eikä mongoleille. Ylös kivutessa naamaa raiskaa ainakin talvipakkasilla erittäin vihmova viima ja porrasaskelmat ovat jään peitossa. Kesällä kipuaminen on varmasti hieman viihtyisämpää. Samalta kukkulalta, mutta hieman sivummalta löytyy myös iso kultainen buddhapatsas.

Tšingis-Kaanin patsas

Tšingis-Kaanin ratsastajapatsas ja sen alakertaan rakennettu historiallinen museo sijaitsevat noin 50 kilometrin päässä Ulan Batorin keskustasta. Ei siis pääkaupungissa, mutta mainittava nähtävyys lähietäisyydellä siitä huolimatta. Patsas on oikeasti vaikuttava, onhan sen rakentaminen maksanut yli neljä miljoonaa USA:n rahaa. Ratsailla istuva Tšingis-Kaan on 40 metriä korkea ja sen alla oleva museo kertoo mongolian historiasta ja kulttuurista. Hevosen päähän on mahdollista kivuta museon pääsymaksua vastaan.  Sanotaan, että patsas rakennettiin niille sijoille, josta mahtava valtias löysi kerran maasta kultaisen piiskan. Patsas osoittaa Tšingis-Kaanin kotikylää kohti. Lähteemme mukaan tarina pitää vaivoin paikkaansa. Tätä nähtävyyttä ei ole syytä ohittaa jos on asiaa maaseuduille muutenkin. Se kannattaako patsasta varta vasten lähteä katsomaan peltojen keskelle, on asia erikseen.

Šamanismi

Šamanismi ei varsinaisesti ole nähtävyys, mutta voit löytää tienvarsilta siihen liittyviä kolmijalkaisia puukehikkoja, joihin on sidottu värikkäitä kangaskaistaleita. Jos tuuri käy, voit päästä todistamaan näissä paikoissa shamaanirituaalia. Šamanismista on verrattain vähän tietoa. Uskonnon tärkein peruselementti on itse šamaani, eli tietäjä, jolla on erityiskykyjä kommunikoida henkiolentojen kanssa. Erityisen kiinnostava ja mystinen aihe!

Tšingis Square

Tšingis Square on helppo kävelykohde Ulan Batorissa. Täältä löytyy patsaita niin antisankareista kuin kansan rakastamista hahmoista. Aukiolta on vain lyhyt matka kansallismuseoon, jossa vierähtää muutama tovi tutkiessa moneen kerrokseen levittäytynyttä näyttelyä.

Kaikkiaan Ulan Bator on aika kiva kaupunki, josta löytyy länsimaisia viboja aasialaisen kulttuurin seasta. Oikeastaan menee hetki, jotta pääsee kiinni juuri siihen tunteeseen, että on kahden tapakulttuurin välissä. Mongolialainen ruoka sen sijaan ei saa minulta yhtä ainoaa pistettä, joten en tässä postauksessa viitsinyt alkaa murehtia siitä 😉

Vierailulla munkkiluostarissa

Teimme Mongoliassa ollessamme vierailun ohikulkumatkalle osuneeseen buddhistikeskukseen. Vierailu oli etenkin minun mieleeni, sillä olen kiinnostunut elämänfilosofioista ja eritoten buddhalaisuudesta sekä sen harjoitustavoista. Luostarin piha oli seesteinen, pikkutarkkaan suunniteltu yhdistelmä kasveja, rumpuja, patsaita ja alttareita.

Oppilaat luostarissa eivät eronneet ensinnäkään millään tavoin aiemmin ympäri kaakkoista Aasiaa tapaamaamistamme munkkioppilaista. Meditaatioerot tai eri koulukuntia koskevat ohjeistukset eivät erotu maalikolle mitenkään. Erityisen paljon kiinnitin huomiota siihen, kuinka nuorimmat oppilaat leikkivät samoja leikkejä ja elävät samoja tunteita kuin kuka tahansa tavallinen esiteini elää. Sain Nomun nimeä kantava luostari sijaitsee noin 35 kilometrin päässä Ulan Batorista. Mongolialaisista yli puolet uskovat buddhalaisuuteen. Toinen mielenkiintoinen ja näkyvä uskonto Mongoliassa on shamanismi.

Buddhalaisuus on jatkuvaa oppimista, itsensä kehittämistä ja ympäristönsä kunnioittamista. Munkkioppilaat opiskelevat meditoinnin ja dharman lisäksi tavallisia kouluaineita.

Olimme varsin tervetulleita sisälle luostariin, jossa heti tuulikaapissa vastassa oli valtavia patsaita ja katto oli yksityiskohtaisen ylistävä käsityötaideteos. Luostarissa tuoksui suitsukkeet ja käytävillä käveli edestakaisin kaiken ikäisiä munkkioppilaita raikkaan oransseissa kaavuissa. Luostarin yläkerta oli remontissa. Aineopettajat olivat kerääntyneet yhteen huoneeseen syömään.

Pääsimme seuraamaan tilaisuutta, jossa kyläläisiä oli tullut paikalle rukoilemaan ja pyytämään ohjausta, jokainen johonkin kohtaamaansa ongelmaan. Paikalla oli äitejä ja tyttäriä, ikämiehiä sekä pikkulapsiperheitä. Omalla vuorollaan jokainen luostariin apua hakemaan tullut istui vastapäätä Lamaa ja Lamat lausuivat mantroja tai rukouksia paikalle tulleiden ihmisten puolesta. Rahaa ei pyydetty missään, mutta luostarit toimivat lahjoitusten voimalla.

Luostarikeskuksen nettisivut löytyvät täältä. Sivuilta voi lukea esimerkiksi tästä alla näkyvästä vihreästä Tarasta – mitä se kuvastaa ja mistä patsas on luostarille tullut.

-Om mani padme hum-

Karjapaimenen vieraina Mongolian aroilla

Puhuimme jo ennen Mongoliaan tuloa siitä, että haluaisimme kokea aidon nomadien elämäntyylin. Millaista olisi olla karjapaimenen vieraina Mongolian aroilla? Yritimme googletella etukäteen, mutta mistään ei irronnut oikein mitään. Emme innostuneet jurttahotelleista, emmekä myöskään turisteille varatuista jurtista niin sanotuissa jurttakylissä. Näissä ei ole mitään vikaa, mutta halusimme päästä kosketuksiin toisenlaisen kulttuurin ja elämäntavan kanssa. Haimme vielä vähän aidompaa tapaa. Mutta koska olimme jo olleen kaksi päivää Ulan Batorissa, emmekä löytäneet mitään väylää toivomuksemme toteuttamiseen, aloimme hiljalleen päästää ajatuksesta irti.

Eräänä aamupäivänä, olimme Peace Avenuen kulmassa lounaalla ja muuan vanhempi paikallinen mies pysähtyi kohdallemme. Hän osasi vähän suomea ja halusi tätä taitoa meille vallan esitellä. Missä tahansa muualla mitäkuuluukukkuluuruu-miehet sivuutamme nopeasti, mutta täytyy myöntää että Mongoliassa emme ihan ensimmäisenä osanneet varautua moiseen. Näin hän sitten raivasi tiensä pöytäämme, niinkuin kunnon retkimyyjät tekee.

Herra Bolodiksi itsensä esitellyt mies oli retkiopasveteraani ja tiesi tarkkaan kuinka toteuttaa toivomuksemme. Näille ihmisille ei voi eikä kuulu soitella etukäteen. Lähtisimme ajelemaan kohti kylää nimeltä Bayandelger, joka sijaitsi noin 130 kilometrin päässä Ulan Batorista ja sieltä laskeutuisimme hiljalleen laaksonpohjaan etsimään jurttia. Tarkoituksemme oli vierailla löytämiemme nomadien jurtassa ja samalla kartoittaa saisimmeko jäädä yövieraiksi johonkin näistä mahdollisesti löytämistämme perheistä.

Paimenasutusta etsimässä

Aamupäivä tuntui pitkältä ja vetiseltä. Ajoimme paljon ja pysähtelimme milloin missäkin. Viimeisen tunnistettavan kylän syrjästä löysimme pienen kaupan, josta Arttu osti tikkareita perheiden lapsille vietäviksi. Bolod ehdotti että söisimme lounasta kylän laidalla kenottavassa talossa. Talon julkisivu ei antanut ymmärtää, että sisällä toimisi ravintola. Bolod kuitenkin marssi sisään ja hetken päästä takaisin ulos julistaen että nämä ruokkivat meidät. Astuimme tyhjään vanereista kyhättyyn kaakelilattiaisen talon alakertaan. Huoneen toisessa nurkassa oli baaritiski, jonka takana hyllyllä oli muutama pullo votkaa. Toisessa nurkassa oli kamina. Sisällä oli juopunut pariskunta molemmat mongolialaisissa perinneasuissaan. Häijyissä pakkasissa lämmitteleminen viinan avulla on tuttu juttu eräille muillekin kansoille. Pariskunta tuntui säikähtävän valkoista perhettäni siinä määrin, että he sinkosivat pian ulos talosta. Tulivat kuitenkin hetken päästä takaisin hakemaan yhden viinapullon matkaeväksiksi. Talo, jota ei varsinaisesti lounasravintolaksi tulisi kutsua, tarjosi kuitenkin eteemme eräänlaista ruokaa ja teetä.

Matkamme eteni ja kylästä laskeuduimme tieltä lumen verhoilemaan laaksoon, jossa nelivedosta oli ensimmäisen kerran hyötyä. Lyhyen ryttyytyksen jälkeen löysimme renkaiden alle hatarat urat, joita pitkin ajo oli hieman helpompaa ja pääsimme etenemään aavistuksen nopeammin.

Auton ikkunasta näkyi kaksi kuollutta lehmää, joista oli tarkemmin jäljellä enää lähinnä luurangot. Ajaessamme lähemmäs huomasimme kaksi pörröistä koiranpentua, joista toinen riuhtoi itseään viimeisillä voimillaan lehmän kylkiluista irti. Koiranpentu oli sidottu narulla varmaan kuolemaan. Riensimme autosta ja vapautimme pennun. Toinen koira oli jo vapaana, muttei ollut hylännyt sisarustaan. Pienet ystävykset lähtivät vierivieressä juoksemaan typötyhjään hyiseen laaksoon. Ilmeisesti kylmät ilmat tappoivat eläimiä, sillä matkallamme näimme paljon kuollutta karjaa, josta Bolod ei välittänyt puhua.

Aloimme olla puolen tunnin ajon jälkeen riittävän kaukana kaikesta, sillä herra Bolodin kiikareihin piirtyi pieni maa-alue, jossa tuprutti savua pikkuinen jurtta ja sen vieressä karja-aitaus. Ajoimme pihaan, jossa räyhäsi vahtikoira. Tämän jurtan asukas oli vanha miespaimen, tarkemmin koko laaksonpohjan vanhin ihminen. Hänen seurakseen oli Ulan Batorista saapunut noin 50-vuotias mies auttamaan uudenvuoden valmisteluissa. Mongolialainen uusi vuosi kestää useita viikkoja ja sitä vietetään kevään korvella, tänä vuonna juuri viikko sen jälkeen kun olemme itse livahtaneet jo Kiinan puolelle. Astuimme sisään ihan oikeaan pieneen jurttarakennukseen, istuuduimme sängylle ja joimme teetä. Mies oli huonokuntoinen ja heillä oli paljon töitä, joten kiitimme teestä ja jatkoimme matkaamme.

Nomadeilla ei ole tapana koputtaa tai kysellä muutenkaan etukäteen tullaanko vai eikö ja jos tullaan niin koska ja kenen kanssa. Kaikki voivat tulla ja mennä ja juoda teetä sekä syödä pöydän tarjottavia. Lapsille on kohteliasta viedä jotain jos menee kylään. Nomadien jurttarakennus `ger`, on nopeasti kasattavissa, helppo purkaa ja kevyt liikuteltava. Se koostuu puusäleistä ja huovista sekä pressuista. Osa nomadeista muuttaa muutaman kerran vuodessa, mutta toiset liikkuvat useammin. Karja ajetaan mukana. Monella nomadilla on nykyään jo puhelin ja televisio, sillä aurinkopaneelit tuottavat riittävästi virtaa. Lisäksi usealla perheellä on lava-auto, jotta muuttaminen olisi mahdollista. Karjaeläimet ovat pääosin lehmiä, lampaita, vuohia ja hevosia. Vahtia pitää pihassa koira.

Sopiva paimenperhe löytyy

Uppoutuneena ajatuksiini katse pitkin laaksoa, Bolod huudahti iloisesti näkevänsä toisen asutuksen. Poikkesimme ajo-urilta ja kuoppaisen pomppimisen jälkeen Lexuksen maasturi pääsi asuinalueen vessakuopalle ja parkkeerasi sen jälkeiselle piha-alueelle. Hyppäsimme autosta ja saimme ilahtuneen toivotuksen perheen Bator-koiralta. Bator suukotteli tiensä suoraan meidän sydämiin. Astuimme jurttaan sisään ja saimme saman vastaanoton, minkä Bator oli hetki sitten meille antanut. Tosin ilman suukkoja tällä kertaa. Jurtan asukkaat olivat Bor, perheen pää ja laakson toisiksi vanhin mies, hänen ihastuttava vaimonsa ja kaksi lastenlasta. Asetuimme helposti taloksi. Nainen laittoi jatkuvasti ruokaa ja juomaa. Näistä antimista ei toki ollut soveliasta kieltäytyä, vaikka jossain kohtaa ehkä jo mieli teki. Pääsimme mukaan karjanhoitoonkin, kun vasikan ruokailuhetken lomassa piti lypsää lehmä. Myöhemmin saimme nelipäiväisen vasikan jurttaan kanssamme yötä viettämään, sillä ulkolämpätila laski lähelle -30 celsiusta.

Jurtta itsessään on matala telttarakennus, sisällä on kotoisaa. Huonekaluja, televisio ja lämpimänä palava kamina. Pihapiirissä on toinen pienempi jurtta, jonka käyttötarkoitus jää hämärän peittoon. On kaksi karja-aitausta, huonokuntoinen auto ja vessakoppi. Vessan lattia on laudoista tehty ja keskeltä puuttuu yksi lauta. Raosta näkyy iso monttu, jossa on valtavan korkea kakka-kasa. Sisällä jurtassa Bor laittaa karjalle rehua ja rouva heittää kaminaan lisää lehmänpaskaa. Bator riehuu ulkona ja lampaat vaeltavat alas kukkulalta.

Nainen kertoo epäilynsä löytämillemme koiranpennuille. Joskus nomadien koirat lisääntyvät ei-toivotusti, eikä pennuista ole varaa huolehtia. Narttukoirat eivät ole toivottuja pihavahteja tämän vuoksi. Siksi koiria hylätään.

Aika menee nopesti ja päivä kääntyy illaksi. Tytöt ystävystyivät nelivuotiaiden kaksosten kanssa nopeasti. Lapset hyppivät ja riehuvat matalassa majassa lattialle levitettyjen patjojen päällä. Borin silmäkulmasta näkyy veikeät rypyt, kun hän kääntyy ja vetää lipaston laatikosta avaamattoman votkapullon. Olemme molemmat Artun kanssa viinarajoittuneita. Kuiskaan Artulle, kuinka hänen on pakko ottaa vähän. Arttu nielaisee ja lupaa yrittää. Bor kiittää vieraista ja me kiitämme vieraanvaraisuudesta. Nostamme maljat. Onneksi kuljettajamme, sekä herra Bolod santsaavat. Seuraa keskustelua siitä, miten nukkuisimme. Sanon ehdottomasti että lattialla ja rouva taas vaatii meitä sängylle. Pienen väittelytuokion päätteeksi rouva paljastaa vanhan uskomuksen: jos paimentolaisten vieraat nukkuvat mukavasti, karja pysyy terveenä ja lisääntyy. Lupaamme nukkua lasten kanssa sängyssä, jos Arttu saa mennä lattialle.

Hiiviskelen vielä yömyöhällä vessaan. Kun suljen perässäni jurtan oven, ympärilläni on sysipimeää. Taivaalla on yleellinen tähtiverho. Piha on täyttynyt eläimistä, joista näen vain kännykän valossa kiiluvat silmät. Suunnistan alas mäkeä kohti vessakoppia. Olen ainakin lehmien, vuohien ja hevosten keskellä. Korvan juuresta kajahtaa ammumista. Bator kulkee kanssani koko matkan. Tämä maaginen hetki tulee elämään kanssani aina!

Kirosana ja Kiinan viisumi

Viime päivät olen istua pönöttänyt niskat jumissa ja kulmat rypyssä tietokoneen ääressä, viimeiset hetket suoraan sanoen hermoromahduksen äärellä. Olen onnistunut  löytämään henkilökohtaisen perkeleeni Kiinan viisumista. Täytin valehtelematta jokaisen perheenjäsenen hakemuksen ainakin neljä kertaa. Neljä viisumia neljä kertaa, tekee helvetin 16 kertaa saman pölkkykielisen nelisivuisen (!!) virkapaperin alusta loppuun. Siinä kävi vaan niin että rivit päätyivät pomppimaan silmissä ja aina sitä löytyi sitten jälkikäteen korjailtavaa. Korjaaminen tarkoitti yhtä kuin koko hakemuksen uudelleen täyttämistä. Nimittäin työpöydälle tallennettua versiota en voinut enää muuttaa, liekö syy siinä että atk-henkilöni oli poissa kun näitä väkersin. Tarkistin ja tarkistin, kunnes tarkan syynin jälkeen siirryin täyttämään seuraavan matkalaisen tietoja. Aina sinne rivien sekaan jäi kuitenkin jotain korjattavaa. Toisaalta snadi kuumottelukin oli tuota ihmeellisen Kiinan lupalappua täydentäessä, olen nimittäin jostain ymmärtänyt että näitä tarkastellaan suurennuslasilla.

oi000005

Kylläpä olikin keveät tunnelmat noiden jälkeen naputella pari hassua tietoa Venäjän viisumilomakkeisiin 😅 jäljellä on enää Mongolian viisumit. Ne näköjään täytänkin käsin.

Hauskana sivuseikkana mainittakoon, että olen itse käynyt sekä Venäjällä ja Kiinassa (vuodet 2006 ja 2000). Viisumihakemuksissahan kysytään edellisiä käyntejä, joten olipa kuulkaa hassua jäljittää noita päivämääriä näin aavistuksen jälkikäteen. Venäjän visiitin tietoja muistelin siten, että samana päivänä kun palasimme, Lordi voitti euroviisut. Lopullinen päivämäärä piti kuitenkin kaivaa surullisen kuuluisasta Irc-Galleriasta, jonka moni meistä mieluusti pitäisi visusti menneisyydessään. Kiinan matkapäiviä taas jäljitin Holmesin lailla, kunnes päädyin vuoden 2000 kesään. Lopullinen fakta tarkentui rakkaan mummini almanakan kätköistä, ei sillä ekalla yrittämällä tosin.

oi000016

Pitkähkön pohdinnan jälkeen meidän viisumit tulee Lähialuematkojen kautta säädön minimoimiseksi. Vannoutuneena omatoimi-ihmisenä tämä tuntuu vähän tylsältä vaihtoehdolta, mutta koska aikaa on vähän ja tekemistä kohtalaisen paljon, valinta on looginen. Ja koska en ole ikinä ajoissa missään, miksi olisin tämänkään asian kanssa. Olimme suunnitelleet lähtöpäiväksi jotain 5.2, mutta näyttää siltä että saamme passit viisumeineen (erittäin toivottavasti viisumeineen!) vasta 13.2. Tämä tietenkin aiheuttaa pikkuisen sellaista ongelmaa, että mitään juna- tai bussilippuja ei oikeen tohdi ostella ennakkoon. Mennään bussilla sitten jos junalippuja ei tuppaa olemaan akuutisti tarjolla. Luotamme siihen, että näin peak seasonin ulkopuolella saamme Siperiassa junapaikkoja iisisti lyhyelläkin varoajalla.

oi000015

p.s. Lämmintä ja kokemusrikasta Uutta Vuotta 2017 kaikille lukijoillemme, toivoo Kiti, Arttu, Jade ja Aava!

Oliko niitä matkasuunnitelmia?

Olihan niitä hyvänen sentään!!

Tänään laitettiin vihdoin isompaa vaihdetta silmään, iso pyörä pyörimään, nostettiin leveleitä ja mitä näitä nyt on. Mä olen niin kovin onnellinen! Sitten hetken päästä kierin taas saatanallisessa omantunnonlätäkössä, koska kuka äidiksi itseään tituleeraava, kaikkia lapsiaan rakastava ihminen jättää omat koiransa Jumalan hylkäämiä pakkasraitteja tallaamaan ja lähtee itse ties minne varpaitaan heiluttelemaan? Oon kamala tyyppi. Tulee niin ikävä.

img_20161204_100248

Meidän vuokrasopimus päättyy tammikuun lopussa. Olimmekin liikaa kiintyneet tähän pikkukotiin, kun tosiaan mietimme tän pitämistä matkan ajan. Kuitenkin vain päiviä sitten kolahti postireiästä ilmoitus jo ennestään suolaisen vuokran noususta, jonka johdosta päästimme irti haavekodistamme pelättyä helpommin. Miten me muutenkaan täällä kauaa enää olis mahduttu asumaan, kun tytöt tarvitsevat kai pian omat sängyt.

Itkettää ja naurattaa kun teen laskelmia ja arvon budjetin pitämisen kanssa. Meillä on aivan liian vähän rahaa. Kyllä sitä periaatteessa on riittävästi johonkin, muttei ainakaan vielä kaikkeen mitä oon suunnitellut.

img_20161217_213237

Tässä matkapläänissä on nyt niin monta liikkuvaa osaa jotka voi mennä pieleen, että täytyy nöyrästi asentaa zenmode päälle ja edetä vaan kohta kohdalta. Odottaa että milloin puu kaatuu jos kaatuu😅

Positiivinen ote on kaiken a ja o!

Helmikuussa Lapsellinen maailma puksuttelee kirpeässä pakkasessa, junan karjavaunussa halki Siperian arojen, Mongoliassa piipahtaen kohti suurta ja mystistä Kiinan maata. Suuri seikkailu odottaa jo tutkijoitaan 🌏