Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

maailma

Reppureissulla lasten kanssa

AJATUKSIA SUORANA MAAILMALTA

Pyörittelin tuossa mielessäni postausta siitä, millaista on reppureissulla lasten kanssa. Blogi elää aiheesta ja vaikka kirjoituksissani lapset ovat aina mukana, en usko heidän läsnäolonsa välittyvän lukijalle joka käänteessä. Tyttöjen edustaessa eri ikäluokkaa, asioihin suhtautumistakin on tässä perheessä monenlaista. Matkalla lähes kaikki on mahdollista vielä yhden vauva-iän ylittäneen lapsen kanssa, entä kahden? Mitä sitten kun mukana on vauva?

Vauvaikäisen viihtyvyys

Neiti A on kahdeksankuinen. Kun kaksi kuukautta sitten lähdimme matkaan, hän oli vielä perustyytyväinen pötkö, jonka pahaa mieltä lääkittiin maidolla. Nyt itketään tai nauretaan fiiliksen mukaan. Tulee hampaita, opitaan uusia juttuja, maistetaan makuja ja nähdään erilaisia kasvoja. Toisaalta äitikausi itkettää ja kiristää välillä muidenkin herkkää päänahkaa. Puhkeavat hampaat yhdessä ääntä vuotavan lautaoven kanssa, saa seinänaapurin todennäköisesti juomaan itsensä uneen. Useasti. Hiljaa siellä miettii mielessään miten ei koskaan tekisi lapsia. Tekee kuitenkin.

Neiti A on toisaalta tottunut ääniin ja ihmisiin, jolloin ne eivät aiheuta hankaluuksia. Paikan vaihtaminen tuntuu suhteellisen luontevalta, eikä hän ole protestoinut kertaakaan uusia ympäristöjä. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen sekä ulkomaailman tarkkailu ovat nastoja juttuja, jotka pitävät pienen mielen kiinnostuneena. Uudet maut rokkaavat ja niitä onkin tarjolla runsaasti. Kehittymisessä ei ole mitään ympäristöön liittyvää eroa. Luonne kasvaa ja erikoisista asioista tulee tavallisia. Ihmisten syleissä on ilahduttavan erilaista ja vauvalällätykset naurattavat poikkeuksetta.

Yhteenvetona vauva A nauttii reissaamisesta sekä ihmisistä, mutta turhautuu herkästi paikallaanoloon. Pitkät trekit, auringonpaiste, itikat. Siinä ne eniten päänvaivaa aiheuttavat otsikot. Terveyspalveluiden jonkinasteinen saatavuus ja kuuma vesi ruokaa varten. Kaikki nämä ovat pitkälti järjestelykysymyksiä. Olemme vähentäneet extremen määrää tämän matkan osalta, jotta myös neiti A nauttisi maksimaalisesti olostaan.

20151025_121200

Mitä kaikesta tuumaa kolmivuotias?

Neiti J on kinkkisempi. Hän on vieraillut elämänsä aikana 18 eri valtiossa, sekä kymmenillä lentokentillä tuon luvun kylkeen. Monissa maissa on maleksittu useaan otteeseen. Ikää J:llä on kolme vuotta ja kaksi kuukautta. Ensimmäisenä häntä katsoessa tulee mieleen, että vau mikä tyttönen. Huonoin puoli matkustamisessa hänen mielestään on koti-ikävä. Kotona Suomessa ovat meidän kaksi koiraa, joita koko perheemme kiistatta ikävöi.

Kun J:ltä kysyy mikä reissussa on kivointa, eetteristä kajahtaa: leikki, uiminen, hotellit ja se ettei isi mene töihin. Etsikään siis ainakin mahdollisuuksien mukaan se lähin leikkipuisto. Palkinto on punaposkinen riemukiljuja! Väitän omista kokemuksista oppineena, että tuon ikäiselle on helppoa olla mukana nähtävyyksillä ja kaupungilla, kunhan viikko-ohjelmassa on mukana sopivassa suhteessa lapsellista puuhaa. Lelut riittävät kevyesti päivän lapsihommiksi. Hotellit ja hostellit näyttelevät isoa osaa. Paikan ei tarvitse olla kummoinenkaan huone jossa on sänky, kun neiti J ilmoittaa juhlavasti kynnyksellä, tervetuloa uuteen kotiin! Viime aikoina tärkeää on ollut myös uusien leikkikavereiden saaminen. Lasten maailma on pyhä ja on avartavaa ymmärtää, että yhteisen kielen puute ei estä yhtään mitään. Englannin kielen fraasitkin juurtuvat äkkiä tuon ikäisen suuhun, eikä kuukauden reissaamisen jälkeen oikeastaan tarvitse enää auttaa kanssakäymisessä lapsen ja paikallisten välillä.

Yhteenvetona neiti J:mme on loistava reissukaveri ja uskomattoman sitkeä pieni repunkantaja. Hänelle ei tuota ongelmaa kävellä pidempiäkään matkoja. Sopeutuminen on a-luokkaa ja alkukankeuden jälkeinen ujous on muisto vain.

FB_IMG_1447044898980

FB_IMG_1447045283165

Jotten anna tästä kaikesta turhan muikeaa kuvaa niin lupaan että…

  1. Oma syömisesi on jännittävä ohjelmanumero, sillä saat kaapia pad thain suuhusi suoraan juuri pesusta tulleelta paidaltasi.
  2. Voit unohtaa tupluuriaatteet busseissa/junissa/koneissa yms. sillä pitelet pienokaistasi.
  3. Valokuvien ottaminen vaikeutuu maksimaalisesti, onhan kätesi usein sidotut. Kun saat viimein kameran esiin, on eräs jo paiskannut vapaana sotkevilla käsillään sen katuun ja kuvauksellinen vesipuhveli jolkottelee pois.
  4. Todennäköisesti keskellä ei mitään, josta on kolme kilometriä majapaikkaanne, jollain tulee kakkahätä.
  5. Et ohita kylmähermoisesti McDonalds-kylttiä, ilman jäätävää minähaluanNUGETIT-huutoa.
  6. Et mene minnekkään ilman että vauva on kiertänyt yhdeksän hedelmämyyjän sylissä. Joka kadunkulmassa.
  7. Tutustut yhdistelmään kulkuneuvot +paskavaippa.
  8. Joudut unohtamaan baarit.
  9. Ei tarvitse välittää saamastasi pahasta katseesta, kun silmäteräsi kärsii pientä erimielisyyttä kesken museon informatiivisen videoesityksen. Etsi lähin poistumistie.
  10. Joudut varautumaan miksi-ikäisen kysymyksiin tietokirjoin. Ympäristö yllyttää ilmiötä.

FB_IMG_1447045217813

Tästä kaikesta huolimatta menkää ja kokekaa, Eurooppaa tai kauempaa. Olkaa varovaisia, mutta älkää viekö lapsilta oikeutta kokea kaikkien yhteistä maailmaa! Kaikki on sen arvoista.

Reissuterkuin Kiti

Saapuminen Siem Reapiin

Punaista hiekkaa, mutaa ja kuoppia. Yksi isohko valtatie, jonka varrella ei ole juuri mitään. Tunnelma tuo mieleeni jotain Afrikasta. Ihmisiä saattaa olla paljon, mutta määrä näyttää paikoitellen naurettavan vähäiseltä mopojen levittäytyessä valtatietä pitkin. Liikenne tuntuu rauhalliselta Filippiinien jälkeen. Puhuimme matkalla majapaikkaamme siitä, millaiset kasvonpiirteet khmereillä on. Päässä on jotain litteää. Khmerit käyttäytyvät rauhallisesti ja kunnioittavasti. Kaikki paitsi viisumivirkailija, jonka ainoa lause oli ilman katsekontaktia puolihuudettu “pay money!!”-käsky. Kyseessä saattoi olla perinteinen auktoriteetista muistuttaminen. Paikalliset lapset ovat yleisesti ottaen hyvin sosiaalisia. He eivät pyydä mitään, mutta aina jossain vilkutetaan. Vie kai vähän aikaa saada kiinni paikallisesta tapakulttuurista ja olemme siihen vielä liian väsyneitäkin. Kävimme varhaiseksi lounaaksi länkkärilässä lapioimassa ylihintaista ruokaa, ostimme sarongin ja housut. Jatkoimme päivää rennosti altaalla. Olemme saaneet lyhyestä ajasta huolimatta isosti uusia ystäviä. Kyselen ahkerasti hotellilta minne kannattaa mennä ja missä on nähtävää. Suunnitteilla on tietysti the temppelikierroksen lisäksi jotain muuta pienempää kaartelua.

20151024_162951_HDR

20151024_162222

20151024_120940

Siem Reap antaa kummallisia viboja. Toisaalta tunsin heti suurta rakkautta tätä rujoa kauneutta kohtaan. Jotain merkillistä tässä kaupungissa silti on. Palveluiden luokse pääseminen on valtavan työn takana, sillä kaupat ja ravintolat tuntuvat maastoutuneen seinien taakse hankalasti havaittaviksi. Muualla kuin kaljavetoisille valkonaamoille suunnatulla pub streetillä myös välimatkat tuntuvat jokseenkin pitkiltä ja paikat autioilta. Toisaalta tilanteen tarkasteluun vaaditaan useampi päivä, eikä vaikutelma P-Koreamaisuudesta varmasti ole totuudenmukainen. (Tähän tietysti kuuluisi kuva havainnollistamaan avaruutta, mutta tyhjästä ei voi nyhjästä..)

Iltakävelyllä suoritimme erikoisia tilannehavaintoja, kun todistimme näkyä, jossa pienehkö tyttö likaisessa pyjamassaan retkotti sairaana mopon selässä. Kuljettaja piti yhdellä kädellä tytön tippapussia ylhäällä, toisen käden ohjatessa mopoa vakaasti halki ruuhkan. Lanssari A tunsi heti siirtokuljetussympatiaa näkyä kohtaan. Kävelimme ensin paikallisille markkinoille, josta taas kerran paskakärpäsiä kuhisevat sian päät, aivot ja sorkat ajoivat meidät melko pian eteenpäin. Tulimme muovilajittelemon eteen, sellaisen jonka Arman teki tutuksi viimeinen ristiretki-ohjelman Kambodzajaksossa. Käsittämättömän pysäyttävää käsitellä maksimaalista köyhyyttä niin läheltä.

20151024_161933

20151024_171834

Tuk tuk-kuljettajamme kertoi, että Siem Reapissa on yli 500 hotellia. Faktaa ei käy kiistäminen jos katselee kadunvarsia. Tyhjyyttään kumisevia hotelleita ja korealaisia ravintoloita peräkanaa ja silmänkantamattomiin. Ei ole epäselvää, että Angkorin temppelit pyörittävät koko kyläpahasta. Olinkin hotelleista puheenollen varannut majoituksen etukäteen täksi viikoksi. En ymmärtänyt iskeneeni kultasuoneen, vaikka ensivaikutelma hotellin tasosta tuntuikin heti korkealta hintaansa nähden. Maksoimme viikosta aamiaisen kera 134$, eli noin 19$/yö. Varaussivustoja kollatessa havaitsimme halvimmaksi huonehinnaksi rutkasti enemmän: 60$/yö! Ehkä olen tarttunut huomaamattani alennukseen.

Yhtäkkiä olo on täällä levollinen, kiinnostunut ja iloinen. Theravada-buddhalainen elämänmeno on erittäin tervetullutta tähän hetkeen, kaiken sen Jumalasuitsutuksen jälkeen jota saimme osaksemme ympäri Filippiinejä.

Mieli avoimena kohti uutta 🙂

Kiti

Taifuuni Koppun sivutuulet

Tiedotusvälineistäkin on päästy jo seuraamaan uusinta luonnon järjestämää murhenäytelmää. Pohjois-Filippiineille iski muutama päivä sitten taifuuni Lando, joka tunnetaan kansainvälisesti nimellä Koppu. Tuoreimman suomenkielisen artikkelin aiheesta pääset lukemaan vaikkapa täältä, Iltalehden tarjoamana. Tämä täällä lähes arkinen luonnonmullistus jätti taas kymmeniätuhansia ihmiskohtaloita vailla omaisuutta, kun sateet upottivat alleen kodit, koulut ja kirkot. Trooppisen myrskyn aiheuttamat tulvat ovat vieneet hengen kymmeniltä Filippiinien isoimmalla saarella Luzonilla. Luzon on myös väkiluvultaan maan suurin saari. Evakuointitoimet ovat olleet massiiviset tulvan loukuttamien pelastamiseksi. Me onnekkaat paskiaiset olemme toisella puolella Filippiinejä, emmekä tiedä oikeasta hädästä tuon taivaallista.

Tunnelma Boholilla on melko tottunut, vaikka tuulet ovat paiskoneet täälläkin veneitä osissa puihin ja kattoja merelle. Välistä sähköt käyvät alhaalla ja palaavat taas. Sivutuulilla ja piiskaavalla sateella on erityisen haitallinen merkitys paikallisille liiketoimille, vaikka aurinkolasikauppiaasta hedelmätyttöön kaikki markkinoivat tuotettaan sitkeästi raivokkaina lätkyttävien palmujen kupeessa. Turistit ovat vetäytyneet rommipulloinensa taivaskanavien ääreen. Ehjänä säilyneet veneet on vedetty rantaviivalle lepäämään. Jokainen sukelluskeskus odottaa kelin tyyntymistä, merelle ei ole nyt asiaa. Rantaravintolat tyytyvät pystyttämään vain muutaman muovipöydän kiinnijuostavaksi normaalin rantabarrikaadin sijaan. Onhan täällä näitä nähty, mutta meille tavisturisteille varmaan mieleenpainuva kokemus tämäkin.

Millaisiin luonnonmenoihin sinä olet päässyt osallistumaan?

DSC_0508

Siisti rivi ehjiä veneitä.

DSC_0506

DSC_0503

Myrskytuulten tuhoja.

 

Kävi niin, että mutustelin napaani näinkin varhaisessa vaiheessa ruokamyrkytyksen, jota sain potea (tiedättehän…) hyvällä omallatunnolla täällä kopissamme menettämättä yhtään aurinkoista uintipäivää. Onneksi naapurista saa todella maukasta pizzaa, joka sai sankarimitalin parantumisprosessissani. Olimme suunnitelleet näille päiville vielä pientä saarihyppelyä, mutta unohdettakoon se vedoten edellämainittuihin olosuhteisiin. Suunnittelimme lauttamatkaa takaisin Cebulle keskiviikoksi, josta jatkamme edelleen Manilan ja Kuala Lumpurin kautta viimein Kambotsaan loppuviikosta. Myönnän jännittäväni miten maahanpääsyn kanssa tällä erää käy.

Pizzaa ja lasten järjestämiä sirkushuveja sähkökatkoksen valossa.

Pizzaa ja lasten järjestämiä sirkushuveja sähkökatkoksen valossa.

Kynttiläiltoja kotiSuomeenkin toivoo

Kiti and co.

Pohjoisen lapsi on monelle nähtävyys

Kuvitelkaa kuinka kaunis voi olla tarunhohtoinen pohjolan vaalea lapsi, jolla on auringonsäteissä kylpevä kultainen tukka ja punaiset posket valkoisella iholla. Siitä huolimatta, että valtaosa väestömme lapsista sopii edellä mainittuun kuvaukseen, on albiinolapsemme harvinainen näky heti pohjoismaiden ulkopuolella.

Ihailen suuresti monien kansojen avointa ja sympaattisen kiinnostunutta asennetta vieraitaan kohtaan. On imartelevaa ja helpottavaa että lapset ovat keskipisteenä monessa tilanteessa. Suosittelenkin käyttämään etua hyväksenne lentokentillä, ravintoloissa ja muualla siihen tarjoutuvalla paikalla. Hyvin usein eksoottinen lapsi on yhtä kuin viplippu jonon ohi.

1888691_10152229644282384_1759438347_n

Asialla kuitenkin on myös kääntöpuolensa. Meidän supisuomalaiseen tapakulttuuriimme ei lukeudu vieraiden kosketukset, syliinkaappaaminen tai karkkia tarjoava ikäihminen kadunvarressa ilman taka-ajatuksia. Lintukodossamme opetetaan päinvastoin pienestä pitäen välttämään tällaisen toiminnan kohteeksi joutumista. Joten miten pienen lapsen saisi ohjelmoitua ymmärtämään, että ulkomailla liikkuessamme tämän kaltainen toiminta voikin olla vilpittömimmillään suoraan sydämestä kumpuavaa ihailua? Tai ehkä lapsen ei tarvitsekaan sosialisoida ulkomailla paikallisten lähestymisyrityksistä huolimatta?

Sanon suoraan, että monesti siirtyminen jalkaisin on ahdistavaa. Hyvin pian kadulle päästessämme tytöiltä vaaditaan ensimmäisen kerran kättä suukoteltavaksi tai koko lasta syliin hyppyytettäväksi. Nykypäivänä nämä kohtaamiset hirvittävät, sillä en haluaisi lapsieni joutuvan painostetuksi millään muotoa. Epätoivoissani alennun useasti etsimään ratkaisua päivä päivältä eskaloituvaan tilanteeseen. Ensin koitan saada jälkeläiseni jutustelemaan edes vähän jotain hellohello-mantraa, yleensä tuloksetta. Tuntuu pikemminkin siltä, että muutaman minimummon jälkeen neiti J (jolla lähinnä kokemusta tästä on) rakentaa Berliinin muurin hänen ja paikallisten väliin, eikä ota poskennipistelijöitä kuuleviin korviinsa.

1794801_10152229648962384_2096561693_n

Joskus taivalta ollessa takana jo useampi viikko, astuu kuvaan toinen vaihe, jolloin alan kokea äitiyteen liittyvää velvollisuutta puolustella vaivaantuneita tyttöjäni. Tällöin alan keksiä verukkeita heidän suojakseen. Milloin ujo, milloin väsynyt tai kipeä. Siinä on äititrävelleri pahasti puun ja kuoren välissä yrittäessään kunnioittaa paikallisia ja verkostoitua, samalla suojellessaan omiaan. Usein itsekin jo lopen uupuneena hiustenlääppijöihin.

Haastavaksi koen myös valokuvista kieltäytymisen, jota huomaan joutuvani silloin tällöin tekemään. Haluaisin sinisilmäisesti uskoa ihmisten hyvyyteen, mutta ensisijainen velvollisuuteni on suojella pienten yksityisyyttä. Voin vain kuvitella kuinka häkeltyneitä ja ahdistuneita lapset saattavat siis olla jatkuvasti toistuvasta huomiotulvasta. Isomman kanssa olemme pyrkineet puhumaan jo asteittain kultturieroista. Uskon että ilmiöön tottuminen ja siitä keskustelu ovat kaksi avainta kiperähköön tilanteeseen.

Ratkaisevin tekijä sille mihin suuntaan kohtaaminen luisuu, on muukalaisen lähestymistapa ja ulkonäkö. Viimeinen siksi, että lapsen mieli kehittää luottamuksen lempeään ja rauhalliseen ihmiseen, mielummin kuin rähjäisen näköiseen puliveivariin. Kieltäytyminen yhteisestä tutustumishetkestä laukeaa herkimmin hyökkäävästä ja ehdottomasta tyylistä, joka onkin mielestäni röyhkeää kulttuurista riippumatta. Kai sitä voi käytöstapoja odottaa edes jonkunmosia.

Lapsi on kaikesta huolimatta mahtava jäänmurtaja ja keskustelun avaaja, joten jatkan ehdottomasti siedätyshoitoa niin itseni kuin tytärteni kohdalla. Olen siis ilman muuta miljoonista kehuista imarreltu. Kuten mainitsinkin edellä, mikään ei ole niin sympaattista kuin kahden maailman kohtaaminen ja siitä syntyvä ilo!

Millaisia kokemuksia teillä on aiheeseen liittyen?

Oletteko löytäneet kaikkia miellyttävän ratkaisun tuttavuutta tekevien kanssa?

 

Kiti😘