Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

junamatkailu

Saako lapsi matkustaa?

Miten on, saako lapsi matkustaa?

Lueskelin taannoin pienellä tulivuorisaarella Rauli Virtasen Reissukirjaa. Odotin teokselta paljon, todennäköisesti vähän liikaa. Rauli Virtanen aiheuttaa minussa reaktioita puolesta ja vastaan. Ihailtavaa kokemusta, humanitaarista journalismia ja taitavaa tiedottamista. Itse kirjasta paistoi mielestäni läpi ylimielisyys ja kaikkitietävyys. En valitettavasti päässyt ihan loppuun saakka, vaikka todellakin yritin. Kuulostaa siltä, että kirjoittaja mieltää maailmanmatkailun jonkinlaisena kilpailuna. Hän johtaa oletettua kisaa eittämättä, käytyään kaikkialla ja kaikkien kanssa. Ymmärrän, että kyseessä on vanhan kansan matkamies ja journalisti, joiden kaltaisilla usein on saattanut ulosanti muovaantua tietynlaiseksi. Taannoin kahden lapsen kanssa Trans-Mongolian matkan tehneenä, erityisesti eräs kohta sai katseeni nousemaan kirjan välistä.

“En ole varma voinko suositella Trans-Siperia -matkaa lapsiperheille, varsinkaan, jos elektroniset laitteet ja pelit jätetään kotiin. Automatkailuun kuuluva hokema »koska me oikein ollaan perillä» saattaa häiritä aikuisten matkustusrauhaa.” Rauli Virtanen, Reissukirja

 

Vaikka kyseessä on vain yhden ihmisen kansien väliin painettu ajatus, se laittoi miettimään meitä suomalaisia ihmisinä. Meilläpäin tupataan vierastamaan lapsellisesti käyttäytyviä lapsia. Lapsenmielinen käytös on paheksuttavaa ei vain aikuisilta vaan myös meidän omilta lapsilta. Siis se käytös, jonka avulla harjoitellaan käsittelemään omia tunteita, sanomaan ääneen asioita ja jonka avulla oma minäkuva alkaa muodostua. Matkustaessa lähes minne tahansa muualle maailmassa, lapset ovat integroituneet yhteiskuntaan ja heillä on siinä oma asemansa. Lapsenasema. Miten pilalla voi aikuinen olla, jos lapsi häiritsee aikuisen matkustusrauhaa? Miksi lapsella ei ole yhtälaista oikeutta matkustaa omana itsenään? Miksi on ok silloin kun aikuinen häiritsee lapsen matkustusrauhaa?

 

Itse arvioiden matkamme Trans-Siperialla meni mukavasti, enkä muista kuulleeni kysymystä “koska olemme perillä?” kertaakaan. Eikä se olisi haitannut vaikka olisinkin kuullut. Anteeksipyytelevänä suomalaisena äitinä vein kyllä välillä uhmaraivarin partaalla happea haukkovan kaksivuotiaan vaunuvälikköön huutamaan. Venäläiset, kiinalaiset ja mongolialaiset kanssamatkustajat eivät puolestaan koskaan katsoneet pahalla. Olihan heilläkin lapsia mukana, ja miksei olisi ollut. Juna on kaikille avoin matkustustapa. Lapsille tuskin tulee viikkoja kestävällä matkalla tunnetta määränpään odottelusta. Trans-Siperiahan on määränpää jo itsessään. Lapset kiinnittivät monen huomion ja saimme heidän ansiostaan monia juttukavereita. Mongolian junassa muutkin lapset tulivat sängyillemme leikkimään, jopa siinä määrin että omat yöunemme olivat vähällä jäädä tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi.

 

 

 

Matkustaminen mantereiden halki avoimessa junavaunussa on ollut paitsi opettavainen retki, myös terapeuttista aikaa koko perheelle. Junasta käsin matkanteon käsitys laajenee, kun ympäristön muuttumista voi seurata ikkunoista ja pakkasesta voi käydä muistuttamassa itseään lumisessa vaunuvälikossä tai junalaiturilla pysähdyksien aikaan. Arvostus ruokaa kohtaan nousee, kun ruokailusta tulee taas samanlainen yhteisöllinen tilaisuus kuin se on ollut viimeksi 20 vuotta sitten natisevan pirttipöydän ääressä. Nyt sitä syödään kapealla junapunkalla, mutta yhdessä. Lasten kysymyksiin on aikaa vastata kunnolla ja ne kirvoittavat tärkeitä keskusteluita avaruudesta tai Siperian susista.

 

 

Omien arvojeni mukaisesti haluan viestittää omille lapsilleni sekä muille ihmisille, että lapsuus pitää elää, kotona, junassa, ravintolassa, kaupassa ja leikkipuistossa. Kotimaassa ja ulkomailla. Saarella ja mantereella. Omaa olemassaoloaan ei tarvitse kenenkään anteeksipyydellä. Siinä missä oman lapsen käytöksen ohjaaminen muita kunnioittavaan suuntaan kuuluu hyviin käytöstapoihin, niin kuuluu myös sen lapsettoman aikuisen ymmärryksen riittäminen hetkellisiin nurinakohtauksiin. Itsensä jalustalle nostaminen on so last season.

En kuitenkaan pahoittanut mieltäni Reissukirjan sisällöstä, vaan toivon vastakin Virtaselle ja muille samanhenkisille rauhallisia junamatkoja. Mutta jos siellä joku extremevanhempi jossain suunnittelee tätä tai mitä tahansa muuta reissua lasten kanssa, niin lähtekää! Teette tulevaisuudelle palveluksen näyttäessänne lapsillenne, että maailmassa on muutakin kuin aikuisia suomalaisia.

Junat on luotuja kulkemaan

Olimme aloittaneet matkanteon Helsingin rautatieasemalta. Matkustaneet halki Venäjän, Mongolian ja Kiinan, pitkin rautateitä. Olimme ennenkaikkea eläneet ihmeellistä aikaa, kuluttaneet junanpenkkejä, kirjoja, nuudelia ja toppavaatteita. Tutustuneet paikallisiin tapoihin ja ihmisiin. Saimme iloita, turhautua, kinastella ja nauraa vedet silmissä. Mikään matkanteko tähän mennessä ei ole ollut yhtä hämmentävää ja kiinnostavaa. Kiinassa vaihdoimme matkantekovälineen bussiin, sillä rautatiet loppuivat osaltamme Etelä-Kiinan kummalliseen Kunmingiin.

Päästyämme ensimmäiseen viralliseen määränpäähämme Laosin Vientianeen, jouduimme päättämään kuinka matka jatkuu. Olimme nyt tehneet sen, minkä uumoilimme tapahtuvankin. Sen että matkustaisimme rauhalliseen tahtiin lentämättä Suomen Helsingistä Laosin pääkaupunkiin Vientianeen. Olisin itse halunnut jatkaa eteläiseen Laosiin bussilla, mutta matkan kakkosvaihe poltteli meitä kaikkia jo edessäpäin. Pienen palaveerauksen tuloksena oli selkeää, että halusimme kuitenkin jatkaa maateitse niin pitkälle kuin voisimme ennen pakollista lentoamme Indonesiaan.

 

Vientianesta etelään

Vientianessa vietimme vain hetken, mutta itseasiassa ennakkoluuloista huolimatta tykästyimme lopulta paikkaan. Ravintolat, markkinat, kadut ja mukava ilmapiiri teki hassulla tavalla lähtemättömän vaikutuksen. Vientiane oli ensimmäinen aasialainen pääkaupunki, jossa voisin ajatella jopa asuvani.

Lähdimme päätöksemme mukaisesti muutaman päivän oleilun jälkeen ylittämään Laosin ja Thaimaan välistä ystävyydensiltaa bussin kyydissä. Päädyimme joidenkin tunteroisten jälkeen Thaimaan suloiseen Udon Thaniin. Ensimmäinen kunnon parisuhdekina saatiin aikaiseksi (vasta!!!) täällä. Lopen väsyneenä kiukuttelevaan nälkähirviöön, toivotin Artulle hyvää lentoa takaisin Suomeen ja painelin ulos huoneesta suoraan iltamarkkinoille. En kuitenkaan malttanut enää riidellä löydettyäni edulliset mopokypärät tytöille, vaan riensin hakemaan muun matkaseurueen kypäränsovitukseen. Ilta olikin taas seesteinen kaiken sen tuulettelun jälkeen ja lapset käyskentelivät kylillä ylpeinä uusista mopopäähineistään. Udon Thanista ostimme liput seuraavan päivän yöjunaan kohti tuhansien valojen Bangkokia. Yöjunien suurin etu on puhtaasti siinä, että säästää yhden yön majoituksen matkalipun hinnalla. Olinkin iloinen hyvästä diilistä.

Myöhään illalla levitimme alustan juna-aseman suttuiselle laiturille ja sen päälle iltapalatarvikkeemme. Laiturin kirkkaat ja kylmänvalkoiset lamput kuitenkin houkuttelivat täyteen tupatun junalaiturin katon alle kymmeniätuhansia pitkäsiipisiä lentoötököitä, eikä puhumisesta saati syömisestä tullut mitään. Hyöteisproteiiniset jugurtit päätyivät vain puoliksi syödyiksi, kuin myös appelsiinimehu. Jatkoimme suosiolla syömistä vasta junassa keksien ja ilmaisen pulloveden muodossa.

Next stop: Bangkok

Saavuimme aamulla anivarhain Bangkokiin, varmasti kamalimman yöjunan jälkimainingeissa. Junavaunut hohti uutuuttaan ja sängytkin olivat varsin mukavat ja tilavat. Kokemusta määritteli kuitenkin jostain syystä yön tuntien ajan silmään loistavat kirkkaat spottivalot, eikä ilmastointihormin säätelijääkään käy kehuminen. Makasimme läpi yön mustissa silmänalusissamme, sinänsä pehmoisilla sängyillä, täristen ja yskien. Varhainen Bangkok oli armelias. Lehdenjakaja antoi laitapuolen kulkijalle kaksi lehteä ja mies hymyili anteeksipyytävästi. Kauniiksi sonnustautunut thainainen jäi mopotaksin kyydistä pankin edessä. Ilma oli lempeä, vaikka auringon asennosta tiesi että päivästä tulee kuuma. Jäimme kahville pieneen kahvilaan. Teimme viimeistelyitä koskien Indonesian viisumihakemusten liitteitä. Pian pääsisimme hotelliin.

Bangkokissa vierähti enemmän ja vähemmän mukavasti viikko viisumipuuhissa. Saimme odottelun jälkeen passimme ja kauan venatut viisumit Indonesiaan. Onneksi olimme osanneet nautiskella kaupungissa, sillä edessä oli taas hardcore-siirtymä.

Enää piti päästä Bangkokista Hat Yain kautta Kuala Lumpuriin, josta lentomme Jakartaan lähtisi. Osuuden Bangkokista Hat Yaihin piti olla simppelisti junalla suoritettavissa, joten suuntasimme itsevarmoina Bankkarin juna-asemalle. Pian saapumisemme jälkeen saimme kuitenkin teatraalisesti kuulla, että junat ovat jo täynnä muutamalle päivälle eteenpäin. Thaimaassa oli alkamassa Songkran-juhla ja väki suuntasi kuka minnekin sitä viettämään. Hörpimme pienessä kuumotuksessa kahvia ja totesimme lentojen olevan överihintaisia tällä hetkellä, kiitos Songkran. Bangkokiinkaan ei olisi varaa jäädä. Muuan matkatoimiston nainen ehdotti, että voisimme yrittää saada bussiliput, joskaan sekään ei olisi varmaa ja sitä varten joutuisimme ottamaan taksin kaupungin vastakkaiselle laidalle. Alkoi matkan ensimmäinen amazingrace-henkinen sykintä, kun kello lähestyi pikavauhtia myöhäistä iltapäivää ja kaupungista piti päästä samana päivänä liukenemaan. Ehdimme ikuisuuden kestävällä taksimatkalla muun muassa selvittää, että mikäli onnistuisimme tunkemaan itsemme johonkin Hat Yaihin vievään dösään, olisi edessämme kepeän makoisa 14h bussimatka.

Bussiliput plakkariin

Saimme ihmeen kaupalla kolmannelta luukulta ja epätoivon puristaessa kurkkua, erään pitkän matkan bussin viimeisen penkkirivin ostettua. Ilo lipuista hälveni pikaisesti bussiin saavuttuamme, kun ymmärsimme kyseessä olevan varsin tavallinen istumamallinen bussi, toiveissamme siintäneen sleeperin sijaan. Kaikesta huolimatta ja siitä johtuen saavuimme joskus seuraavana päivänä Hat Yaihin. Ensitöikseen varasimme pienestä majatalosta huoneen ja sujahdimme karvislakanoihin lepäämään. Muutoin teimme vielä muutamia ostoksia koskien tulevaa saarielämää sekä söimme mahat täyteen food courtissa. Seurasi edelleen kymmenen tunnin bussimatka Malesian rajan yli, jatkuen aina Kuala Lumpuriin asti. Olimme tehneet pitkän matkan maateitse, ja se tuntui niin hyvältä. 12 000 maakilometriä, kaksi kuukautta ja mieletön elämän ajattomuus. Kaikki ne tarinat repussa lopun elämää. Olimme niin valmiita seuraavaan seikkailuun.

Kilometrejä Kiinassa, kohti etelää

Ghengdusta Kunmingiin, Kunmingista Jinghongiin

Saavuimme perheen voimin aamuyöllä Kiinan eteläiseen osaan, Jinghongiin. Olimme aiemmin päivällä päätyneet junalla Kunmingiin, josta itsepäisinä pakottaneet itsemme seilaamaan erheiden perässä etsien oikeaa bussiasemaa, vain päästäksemme samana päivänä Jinghongiin. Toimitimme itsemme ensin väärälle bussiasemalle, josta johtuen vietimme yli tunnin Kunmingin metrossa kulkien edestakaisin, sekä toisen mokoman kuluttaen kenkiä Kunmingin kaduilla. Emme yksinkertaisesti halunneet maksaa Kunmingissa majoituksesta ja siksi sitkeänä pyrimme eteenpäin.

Bussiasema matkanvarrelta

Kaiken matkanteon päätteeksi perille päästyämme, Jinghong näyttäytyi jo trooppisena ja lämpimän kosteana kaupunkina. Kaipaisimme taksia bussipysäkiltä hotelliin, sillä julkisia kulkineita ei enää siihen kellonlyömään kulkenut. Paikalla oli vain yksi taksimies ja matkaa taitettavana liki kymmenen pitkää kilometriä, joten hintakilpailua oli turha odottaa. Ylihinnoitellun taksimatkan jälkeen olimme jälleen pimeällä kadunsyrjällä. Alueella ei liikkunut ainuttakaan ihmistä, eikä hotellistamme näkynyt merkkiäkään. Väsynyt taksinkuljettaja viittelöi agressiivisesti haluten meidät ulos autostaan, toimittihan hän meidät jo perille annettuun osoitteeseen. Ei auttanut kuin nostaa rinkat ja lapset pimeään tienposkeen ja miettiä seuraavaa liikettä. Sahasimme aluetta jolla hotelli kartan mukaan sijaitsi. Tilanne tuntui toivottomalta.

Hotelli vs. majatalo

Pitkien minuuttien jälkeen etäämmällä välähti satunnaisen oven pielestä roikkuvat kiinalaiset serpentiinit katuvalojen loisteessa. Rapistunut teksti oven yläpuolella olisi varmaankin paljastanut hotellin sijainnin aiemmin, mikäli kirjaimista olisi ollut vähän enemmän jäljellä. Astuimme sisään ihan siistiin hotellin aulaan, jossa ei ollut allaskarppien lisäksi mitään liikehdintää. Huhuiltuamme kotvan tiskin takaa nousi uninen sekä äärimmäisen vihainen kiinalaisnaisen pää. Aloin myöhäisestä ajankohdasta johtuen pikaisesti esitellä kännykässäni olevaa varausvahvistusta, toivoen että pääsisimme mekin pian kallistamaan päämme pehmoista tyynyä vasten. Vastoin odotuksia vastaanottovirkailija aloitti vimmatun huutamisen osaamallaan kielellä ja yritti viittelöidä meidät kipin kapin takaisin yön selkään. Tämä perin kiinalainen tapa hoitaa asioita (silloin kun et ymmärrä, kieltäydy yrittämästä) sai meilläkin hieman tunteet pintaan. Kiivaan sanaharkan jälkeen saimme avaimen huoneeseemme. Oven takana odotti saastaisin ikinä näkemämme h o t e l l i huone. Lattiamatto oli reikien, kuivuneiden sylkiklimppien ja erinäisten siementen ja muun irtoroskan peitossa. Sohva oli repaleinen ja lattialla lojuivat käytetyt 15denierin ihonväriset avokassukat. Parvekkeella oli romahtanut katosrakenne ja huoneen seinät itkivät hometta. Taas kerran päätimme lähteä aamunkoitteessa katsomaan keskustan majatalot.

Avatessani silmät tuossa jopa kiinalaisten haukkumassa läävässä, haravoin netistä muutamasta tarjolla olevasta majatalosta yhden, josta varasin huoneen perheelleni seuraavaksi yöksi. Bussi Laosiin lähtisi yhdeksältä aamulla, joten kävisimme ostamassa bussiliput samalla kun vaihtaisimme majoitusta. Kävelimme viitisen kilometriä floppihotellilta keskustaa kohti. Löysimme bussiaseman ja saimme liput seuraavalle päivälle.

Kohtasimme seuraavan haasteen, kun osoitteeton majatalo kertoi sivustolla sijainnikseen “300metriä bussiasemasta etelään”. Tuntien hikisen marathonetsinnän jälkeen palasimme aina tutulle bussiasemalle. Tytöt olivat jo taatusti väsyneitä ja nälkäisiä. Lähdin vielä kerran yksin etsimään hostellia, joka ei tarjolla olevien tietojen valossa voinut olla kovin kaukana. Ongelmaksi muodostui pikemminkin kuuteen suuntaan haarautuva risteys, jossa bussiasema sijaitsi. Tällä yrittämällä kuitenkin löysin paikan, joka piilotteli kahden kiinalaisen grilliravintolan väliin uppoavalla metrin leveällä kujalla. Kyltti jossa koreili Boliheng International Hostel, oli suunnattu kadulla selkä tulijaan päin, joten olimme kävelleet siitä ohitse useamman kerran.

Boliheng the International youth hostel

Tämä paikka osoittautui kuitenkin mainioksi yöpaikaksi: vanerilevyn päällä patjantapainen, vessana ikioma jalanjälkikoppi. Olimme lopulta erittäin tyytyväisiä yhdeksän euron majataloon. Iltaa vietimme alakerran grilliravintolan notkuvien pöytien ääressä, pohtien tunnelmia Jinghongista ja toisaalta kaikkea Kiinassa kokemaamme.

venäjäksi, привет!

Yksi vuokrakoti on taas kerran loppusiivottu ja ovi painettu lopullisesti kiinni. Yksi pikainen flunssa onnistuttiin kaapaisemaan mukaan kiirettä vauhdittamaan. Olisin niin ikionnellinen jos tytöt säästyisivät flunssaoireilta, sillä monen päivän junamatka edellispäivien kaltaisissa olotiloissa kuulostaa ihan painajaismaiselta… Jadella oli viimeinen kerhopäivä eilen ja haikeissa mielin sieltä lähdettiin päivän päätteeksi.

Niiden aikaisemmin kirosanoja kirvoittaneiden viisumeiden kanssa Lähialuematkat onnistuivat yli odotusten ja saatiin noutaa valmiit passit kuun vikana päivänä Lähialuematkojen toimistolta. Jos aiemmin ketutti käyttää välikäsiä viisumeiden hankintaan, niin voin ilokseni todeta että kyllä kannatti ja käyttäisin uudelleenkin vastaavanlaisessa tilanteessa. Lähialuematkoista on tällä kertaa vain positiivista sanottavaa! Viesteihin vastattiin nopeasti, asioiden hoitoon oli tarkka rutiini ja konsulaattien järjestystäkin kikkailtiin ajan säästämiseksi, kun Venäjän konsulaatti piteli ovia säpissä monta päivää loppiaisen tienoilla. Jos nyt esimerkiksi joku saa päähänsä hommailla 4×3 viisumia kerralla, suosittelen säästämään hermoja jos sattuu olemaan paljon tekemistä noin muutenkin. Hinnassakaan ei ollut erityisen paljon ilmaa, jos ottaa huomioon itse hankittaessa koituvat bensa- tai lähetyskulut viisumihintojen päälle. Minulle oli myös tärkeää, että joku osasi kertoa ennen hakemusten konsulaattiin viemistä, että kaikki oli täytetty oikein ja tarvittavat asiapaperit löytyivät liitteistä. Meillä viisumit ekaan kolmeen maahan haukkasivat tosi ison osan budjetista, maksaen yhteensä 1076 euroa (269e/hlö). Maat ovat siis Venäjä, Mongolia ja Kiina.

kuva: http://www.jyangtours.com/tours.php?eid=37

Näiden lisäksi saatiin aikaiseksi klikkailtua parit stogeliput, ensin Moskovaan ja sieltä Irkutskiin. Moskovaan matkataankin vasten kaikkia odotuksia ja ennakkofiilistelyitä omassa privahytissä Tolstoilla (syy: pelkät punkat ostettaessa oltais jouduttu jakautua kahteen hyttiin, näet miehet ja naiset erikseen. Ihan oikeasti VR ja Suomi).. Moskovasta Irkutskiin taas taitetaan himpan alle neljässä päivässä turvallisesti karjaosastolla Venäjän kuuluisia rautateitä pitkin.

kuva: http://eng.rzd.ru/images/logo.gif

Säätilat vaihtelevat tuolla Venäjän, Mongolian ja Kiinan suunnalla näin talviaikaan ihan todenteolla, joten on ollut pikkusen haasteellista varustautua tulevaan säähän. Olen tottunut survomaan rinkkaan lähinnä biksut ja fliparit, mutta nyt tarvitaan vähän muutakin. Otammekin nyt ihan perus pitkiä vaatteita ja lämpimät kerrastot väliin. Meillähän pitäisi tuon talvipukeutumisen tulla selkärangasta, joten eipä muuta kuin suunta pipolaatikolle.

Löysin loistavan appsin, jonka avulla olen verestänyt joskus olemassa olleita venäjän kielen alkeellisia taitojani. Kyllä olisi venäjän maikka ylpeä jos nyt näkisi! Mutta ei hyvää päivää, toivottavasti edes joku puhuu tuolla idässä englantia. Opiskeluinto ei valitettavasti kantanut hedelmää ainakaan kolmessa viikossa niin, että vieläkään voisin käydä keskustelua kyseisellä kielellä. Kyllä nuorena se vitsa on väännettävä, eikä näin kolmenkympin kynnyksellä. Hyvä kun nykyään muistaa enää laittaa kakkapussin käteen ennen kuin poimii koiranpökälettä kadunkulmasta. Tässä pitäisi muka vielä kieliä oppia.

Ja siis, maanantaina se sitten alkaa. Se Trans-Mongolian junamatka.