Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

Indonesia

Kun kohtasimme odottamattoman käänteen

Hassu juttu tapahtui, sillä olin kirjoittamassa teille juttua siitä millaisia ponnisteluja tällainen oravanpyörän jättäminen toisaalta taustalla vaatii. Oli listattuna puhelinliittymät, asumisjärjestelyt ja työkuvioiden selvittelyt. Nyt tämä kirjoitus saikin ihan toisenlaiset piirteet. Päivää ennen lähtöämme tapahtui jotain, jonka vuoksi emme olekaan Singaporessa, emmekä sen enempää lennollamme Indonesiaan, vaan edelleen Helsingissä. Mikään tässä maailmassa ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Yleensä matkustelumme on melko tasaisesta, eli emme ole joutuneet kohtaamaan mitään megajärkytyksiä tai ylitsepääsemättömiä ongelmia. Kerran kirjoitin jutun siitä, miten matkallamme Kambodzaan jäimme jatkolennoltamme talviseen Manchesteriin. Tuolloin jouduimme kesähepenissä matkustamaan junalla Lontooseen uutta lentoa varten. Muistan aina, että juna Manchesterista Lontooseen maksoi kahdelta aikuiselta 271 euroa (huh hei!). Silloinkin oli epätodellinen olo universumin käsittelyssä, mutta onneksi olemme toiminnan ihmisiä ja saimme uuden suunnitelman kyhättyä alta aikayksikön. Tuolloin emme päätyneetkään ensimmäisenä Kambodzaan, vaan Sri Lankan kautta Filippiineille.

Sri Lanka

Mitä piti käydä, että peruimme lentomme?

Meidän kone olisi lähtenyt maanantaina viideltä iltapäivällä. Samaan aikaan katsoin kelloa lastensairaalan heräämössä, pienen unessa makaavan lapseni vieressä. Kahdessa päivässä oli kerennyt tapahtua paljon.
Mr. Murphy oli yrittänyt koko viikon kertoa minulle että lähtö ei onnistu, mutta olin väistellyt tietoa kuin agentti luotia. Ensin toinen koirista sai armottoman mahataudin, joka ei tuntunut hellittävän poppaskonsteista huolimatta. Kun sotasuunnitelma karvaisen mahan varalle oli laadittu, näytti siltä että voimme lähteä rauhallisin mielin. Paitsi että olin itse tässä vaiheessa jo varsin kivuliaassa keuhkotaudissa. Päätin selvitä pelkällä sisulla ja erilaisilla suihkeilla, joita oli määrä laittaa nenään, suuhun, korviin ja varmaan vielä silmiinkin. Toivoin enää että lapset pysyvät terveinä. Tapojemme mukaan toiseksi viimeisenä iltana heidän serkkunsa oli luonamme yökylässä. Leikki loppui lyhyeen kun lainalapsesta tuli oksennus komeassa kaaressa eteisen halki. Hiljaa mielessäni kävin läpi mantraa ja toivoin mitä tahansa muuta paitsi sitä oksennustautia. Olihan tässä ollut ohjelmaa ihan ilman viimeistä sinettiäkin.

Thaimaa

Toiveeni kävikin valitettavasti toteen, sillä mitä tahansa muuta tarkoitti meidän osaltamme sitä, että päivää ennen lähtöämme Jade tipahti alle metrin korkealta kiipeiltytangolta vasemman kätensä päälle. Koska edellinen murtuma tapahtui samalla tavalla ja vieläpä samaan kohtaan, Jade tiesi itsekin heti mistä oli kyse. Koska ilme oli tuttu kivun ja kauhun sekainen, tiedustelin murtumisesta jo ennen kuin olin saanut lapsen ylös hangesta. Tapahtumahetkellä en vielä ajatellut lentojen perumista, sillä olisimme voineet matkustaa myös kipsin tai rannekaulasidoksen kanssa. Valitettavasti myöhemmin kuvista paljastui myös murtumakohdan luiden dislokaatio, jota ei päivystyslääkäri saanut sillä hetkellä kokonaan paikalleen. Hoito siis jatkui lähtöpäivänämme anestesialla, jolloin tietenkin lentoliput peruttiin. Nyt lapsen vointi näyttää kohtalaisen hyvältä ja todennäköisesti pääsemme lähtemään matkaan uusintaröntgenen jälkeen ensi viikolla.
Kiitos vakuutusyhtiöllemme Op-Pohjolalle, joka hoiti oman osuutensa silmänräpäyksessä ja erityisen hienovaraisesti. Tämä ei todellakaan ole maksettu mainos, vaan olen ehdottomasti tyytyväinen asiakas. Jokainen joka on ollut sekavan tilanteen keskellä ajatukset solmussa, osaa varmasti arvostaa sitä että tietyt asiat hoituvat nopeasti aiheuttamatta ylimääräistä päänvaivaa.
Ps.Muistakaa matkavakuutukset, sillä KOSKAAN ei tiedä mitä elämä tuo eteen.

Sukeltajan päiväkirja – kurkistus divemasterharjoitteluun

Moni tietääkin jo, että elimme unelmaamme Trans-Mongolian matkan, Kiinan ja Kaakkois-Aasian halki matkaamisen jälkeen Indonesian Sulawesilla viime keväänä. Teimme molemmat Artun kanssa divemaster-harjoitteluamme Sanctum Una Unalla. Kokosin yhden päivän tapahtumia päiväkirjaotteeksi, jotta pääsette elämään kanssamme päivän sukelluskeskusken työharjoittelijana!

Päiväni DMt:nä

7.00

Herään ja hiippailen nukkuvien lasten ja Artun seasta vaatehyllylle. Laitan päälle bikinit ja mekon ja suuntaan vähin äänin kivistä polkua pitkin aamuauringon säteissä kylpien ravintolalle. Nappaan kuvun alta maistuvia hedelmiä ja istahdan alas. Ravintolalla pyörii pian muitakin unisia hahmoja. Hiljakseen heräilemme päivään ja tarkistelemme vuoron perään taululta kuka menee minnekin sukeltamaan ja kenen kanssa. Käyn laittamassa varusteet valmiiksi itselleni ja ryhmäni asiakkaille.

8.00

Olen hakenut sukellustietokoneen ja maskin kämpältä ja suukottanut muun perheen aamupalaa varten hereille. Ahtaudun märkkäriin. Pissattaa, juoksen vessaan. Aamusukellus alkaa nyt ja osallistun briiffiin. Kannamme tavarat veneeseen ja suuntaamme kohti kaunista sukelluskohdetta nimeltä Pinnacle 1. Tänään on tyyni päivä. Autamme asiakkaille varusteet päälle ja sitten varustaudumme itse. Paritarkastuksen jälkeen sujahdamme lämpimään veteen.

10.00

Sukellus on ohi ja se oli taas upea. Olen täynnä virtaa. Ravintolalla on muitakin aamukahvilla, liityn seuraan ja kyselemme kovasti miten muiden aamusukellukset ovat sujuneet. Joku on nähnyt eagle rayn. Teen säästämäni pikakahvin ja nautin sitä hartaasti riippumatossa.

10.30

On aamun toisen sukelluksen aika. Sovimme että Arttu saa sukeltaa iltapäivän ja yösukelluksen. Lapset seuraavat tankkien vekslaamista sukelluskeskuksella. Asiakkaita on neljä ryhmässämme ja he haluavat nähdä makroa, eli meren pieneliöitä ja pieniä pohjaeläimiä. Sukellusopettajani on todellinen makroasiantuntija ja tietää minne mennä. Matalassa vedessä sukellamme pitkään. Veneeseen noustuamme tiedän, että sukellus oli onnistunut ja asiakkaat olivat tyytyväisiä.

 

12.00

Kannamme kamat veneestä kiviportaita pitkin ylös sukelluskeskukseen ja huuhtelemme ne. Juoksen suihkuun pesemään suolaveden hiuksista. Pääsen suihkun jälkeen suoraan lounaspöytään. Una Unalla syödään yhdessä joka päivä yhden pitkän pöydän ääressä asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa. Tunnelma on yhteisöllinen ja rakas. Lounaaksi on riisiä, kurkkua, kananmunaa, papuja ja friteerattua kurpitsaa. Ruoka on tajuttoman hyvää ja maistuu erityisesti urheilullisen aamun päätteeksi.

13.00

Lounasta seuraa muutaman tunnin siesta, jonka aikana lepäämme tai opiskelemme. Mulla on paljon luettavaa tenttejä varten, joten kun tytöt käyvät päivälevolle, otan kirjan ja siirryn hammockiin. Käytän nettiä säästellen, mutta en malta olla lataamatta Facebookia, jotta näen mitä Suomeen kuuluu. Olen aika poikki, joten torkahdan kirjan kanssa vartiksi.

 

15.00

Mulla on iltapäivä vapaata, joten teen lyhyen joogan ja menen ravintolaan jutustelemaan asiakkaiden kanssa. Selailemme kalakirjoista macrosukelluksella näkemiämme nudibrancheja eli merietanoita ja juomme indonesialaisia kahvia. Arttu on viettänyt tunnin divecenterillä. Hänellä on loistava tapa keksiä tekemistä. Näen Artun viilettävän ohi mökille hakemaan maskia ja tietokonetta. Sukellus taitaa alkaa pian. On kuuma päivä.

 

16.30

Päätän antaa periksi ja viedä lapset pitkän anelun jälkeen uimaan. Aurinko on taittunut jo lähemmäs horisonttia, jolloin paisteessa oleilu on turvallisempaa. Lasten kanssa rannassa huikkaamme moikat isille, joka lähtee hakemaan lamppuja yösukellusta varten. Artun iltapäivä vaikuttaa kiireiseltä. Saaren koirat liittyvät seuraamme, kuten myös rakas ystäväni ja hänen vuoden ikäinen lapsensa. On ihana jutella tavallisia asioita. Lapsilla on snorkkelit ja hiekkaleluja, aika kuluu kuin siivillä.

 

19.00

On illallisaika. Osa porukasta on edelleen yösukelluksella, jolloin meitä on vähemmän pöydän ääressä. Saamme eteemme keittiön loihtimaa kanaa ja ihan oikeaa perunamuusia. Illallinen on rentouttava ja keskustelu käy vilkkaana.

20.30

Suurin osa työntekijöistä ja vieraista on hakenut rentoutumiseen kylmän oluen ja hätistelee hietakärpäsiä naamaltaan. Juon teetä ja keskustelen amerikkalaisen naisen kanssa Yhdysvaltojen tasa-arvotilanteesta. Mietin kuinka erilaisia ihmisiä sukellus tuokaan yhteen. On korkeasti koulutettuja, matkamiehiä, äitejä ja tyttäriä, paikallisia, rakastavaisia, nuoria opiskelijoita ja kaikennähneitä. Illat ovat mielenkiintoisia portteja maailman ihmisiin.

21.30

Tulen pimeän polun läpi mökillemme jossa lapset katsovat leffaa. Hätistän halejen kera paikalliset lapset koteihinsa ja pesen omiltani hampaat. Olemme koko porukka kypsiä nukkumaan.

02.00

Herään tuttuun tapaan kun sähköt naksahtavat pois päältä ja tuuletin vaikenee. Kuulen sateen rummutuksen katossa ja käyn päästämässä saarikoira Blackien sisään nukkumaan. Blackie kiittää tonimällä jalkaani ja rojahtaa lautalattialle. Nukun sikeästi hyttysverkon alla aamulehmän ammumiseen asti.

Oodi paratiisilleni – Sanctum Una Una

Kerron teille nyt missä vietimme seuraavat kuukaudet sen jälkeen kun olimme saapuneet Kuala Lumpuriin. Lensimme ekaa kertaa koko matkan aikana, ensin Jakartaan ja sieltä Sulawesilla sijaitsevan Palun kautta sympaattiseen Ampanaan. Ampanasta jatkettiin veneellä ensin Wakaihin ja sieltä edelleen Una Unalle.
Jos olet hukassa itsesi kanssa tai vain rakastat sukeltamista, this is the place to be. Vaikka tulenkin vielä rustaamaan lisää tarinoita saarelta, voitte nyt jo käydä tsekauttamassa Emmin ja Andrin Sanctum Una Una -resortin nettisivuja ja lataamassa päälle kunnon reissukuumeen.

Oodi paratiisilleni

Haluaisin kirjoittaa paikasta, johon on istutettu pala minua. Paikasta, jonkalaisesta olen aina haaveillut ja salaa uskonut sen olemassaoloon. Uskonut silloinkin kun moni muu on kertonut, ettei sellaista ole olemassa tai että totuus on aina toisenlainen kuin ruusuiset kuvitelmani.
 
Uskon, että jos paratiisi ei kuvitelmissakaan ole täysin pumpuliin kiedottu simpukankuori, eikä sametissa kylpevä valkoinen hiekanjyvä, tai puhtaasta hyvyydestä kasvava palmupuu, voi sen löytää aivan hyvin. Minä löysin ja olen ikuisesti kiitollinen, sekä ainiaan sinne ikävöivä.
 
Minun paratiisissani ei ole pelkästään kaunista ja ihanaa. Joskus on myös vaikeaa ja päivät raskaita. Sellaista elämä muiden ihmisten kanssa on sijainnista huolimatta. Siellä elämä on myös työntekoa, selviytymistä ja sopeutumista. Ilon, onnen ja naurun kanssa. 
 
Haluaisin kertoa siitä, kuinka jokainen aamu alkaa onnellisuuden tunteella. Se tulvii auringon mukana huoneeseen ja valtaa kehon päästä varpaisiin, mutta pelkään ettei sanat riitä sitä kuvailemaan. Valitsen jokaisena aamuna hyllyltä jotain päälle, mutta tärkeintä on että muistan laittaa uima-asun alle. Uima-asu kuvastaa niin ikään onnea ja iloa, sillä se tarkoittaa että saan lähteä tekemään tänäänkin sitä mitä rakastan. Syön aamupalaksi tuoretta vesimelonia ja juon vettä. Säästän 3in1 Tora Bika-kahvini aamusukelluksen jälkeiselle aamupalalle.
 
Rakastan kuumia aamuja ja tyyntä merta. Rakastan sukelluskeskuksen puista lattiaa ja sitä että 4-vuotias Kelvin juoksee pieni muovinen mopo kädessään leikkimään lasteni kanssa. Rakastan hymyjä. Rakastan nähdä puolisoni kuukausia toistuneesta identtisestä päivärytmistä huolimatta innoissaan kantamassa tankkeja veneeseen. Rakastan kävellä laiturilla saaren koirat Bonbon ja Blackie kintereilläni ja katsoa alas siniseen mereen. Joskus siellä voi nähdä pienen vauvahain, vaikka ne ovat harvinaisia sukeltaessa. Rakastan sitä, että tältä saarelta ei saa pikaruokaa, sushia, siideriä, vaatteita, elektroniikkaa tai televisiolähetyksiä.
 
Olen haltioitunut siitä tosiasiasta, että mantereeseen on miltein sata kilometriä. Kun sinne päättää lähteä on tuntien matkanteon jälkeen vastassa pieni kylä, jossa voi käydä markkinoilla ja ravintolassa. Sellainen pieni yhteisö, joka auttaa meitä ulkomaalaisiakin jokaisen ongelman kanssa. Siellä asuu aurinkoisia ihmisiä, jotka ovat ihan vähän liian innoissaan pienistä valkoisista tytöistä ranskanleteissään.
 
Sulawesilaisen kylän hälinä on monen viikon saarielämän jäljeen tervetullutta, mutta yhtä mielellään sieltä lähtee muutaman päivän kuluttua takaisin kaukaisimpaan kolkkaan, pienelle saarelle keskelle Tomininlahtea.
 
Toisinaan iltaisin käynnistämme ison veneen ja ajamme saaren taakse katsomaan maailman kauneinta auringonlaskua ja siitä seuraavaa täydellistä tähtikarttaa. Tulivuoren päälle kertyy yötä vasten muutama sadepilvi, mutta kerkeämme hyvin hyppiä pimeässä hohtavan planktonin sekaan ennen yösateita. Pelaamme ravintolassa korttia ja luemme kalakirjoja, kunnes lapset pyytävät nukkumaan.
 
Inspiroidun käsillä tekemisestä. Harmittaa, kun kaupunkilaistyttönä en pääse maalaamaan ja nikkaroimaan mitään. Pienessä käsinrakennetussa saariresortissa riittää työntekijöille hommia, joihin saamme onneksi harjoittelijoina  osallistua. Vesipumppu sekoilee, uusia mökkejä maalataan, puita harvennetaan. Rantaa voi siivota. Sukelluskamoja huoltaa. Ärsyttää olla takaisin länsimaisessa palvelupalapeliyhteiskunnassa. Mitään ei saa tehdä itse, jos yrittää, jonkun mielestä se on outoa.
 
Rentoutumisesta on tullut minulle osa päivärytmiä. Olen oppinut, että sukeltaminen kaiken vastuun kanssa, on myös meditointia parhaimmillaan. Olen sinut itseni kanssa, kohtaan surut ja ilot terveellä elämänpainolla ja olen oppinut arvostamaan kaikkea mitä minulla on. Saan elää ja tuntea joka solullani.
Sellainen on minun paratiisini. Sellainen on Una Una.

Puolivuotias joka kiersi maailman

Lentokentällä, käsimatkarepun vieressä viltillä pötkötteli iloinen tyttövauva. Hänellä oli oma passi ja matkalippu Aasiaan. Hänen seikkailunsa oli alkamassa.

20151226_194343

Kolmivuotias isosisko opetti, piti huolta, leikki ja hauskuutti, välillä hampaita tekevää, välillä mahanpuruista pikkusiskoaan. Koskaan kumpikaan tyttö ei ollut pahoillaan matkustamisesta. Ei edes silloin, kun koko perhe makasi sairaana sängynpohjalla Cebussa. Eikä silloinkaan, kun sänkymme kuhisi luteista Fijillä. Tai silloin, kun jäimme lennolta Manchesterissa ja äiti itki. Vähiten auton takapenkillä matkalla Nevadan autiomaan halki. Hauskinta saattoi olla kääriytyminen makuupussiin teltassa, kun Australian yölämpötila laski 15 asteeseen.

20151228_075835

20151125_111731

20151127_154451

Nyt 11 maata myöhemmin, tällä puolivuotiaalla vauvalla on vaivaiset kaksi hammasta ja reilu kymmenen kuukautta ikää. Hänen passissaan on leimoja enemmän kuin on ikäkuukausia. Hänen punaisia poskiaan on nipistelty ja suukotettu, pellavaista päätä pörrötetty.

20151212_101813

20151221_163234

Kukapa olisi arvannut, että syntyy pieni tyttövauva ja lähtee maailmanympärimatkalle? Onko pieni pienokainen lapsi liian hauras matkustamaan? Emme voi vielä kysyä häneltä itseltään, iloiselta vaippahousulta. Mutta jos nuo suloiset hymykuopat kertovat ilosta ja onnellisuudesta, sanoisin että hän ei ole kärsinyt. Päinvastoin, olemme saaneet antaa hänelle kulttuurien, lämmön ja rakkauden lahjan. Vaikka valokuvia kummempaa muistoa ei näistä hetkistä jää tuohon suloiseen pääkoppaan, jäisikö jotain lähtemätöntä sydämeen, niin että tämäkin lapseni jaksaisi hymyillä läpi vaikeuksien, osaisi arvostaa elämää ja nähdä ihmisten hyvyyden.

20151011_210701

20160105_121256

Ihmisen alku on ennakkoluuloton, avoin ja aito. Hänestä tulee siis sellainen, jollaiseksi hänen annetaan kasvaa. Paljon sijaintia tärkeämpää on luotettavat vanhemmat, jotka ovat läsnä. Läheisyys, lämpö ja rakkaus. Meille tärkeää on myös merivesi, kuuma hiekka, korallit ja ihmeelliset eläimet. Koskematon luonto, jatkojen alla ratisevat oksat, uteliaat kasvot ja seikkailu.

20151201_163953

20151114_105716

20151112_133156_HDR

20151124_131610

Älkää suotta pelätkö viedä lapsia ulkomaanmatkoille. Melko varmasti siitä ei seuraa mitään pahaa.

Kotiinpaluusta pyörällään Kiti ja LM

Selamat natal!

Aamulla heräsin tympeään ikävään Suomessa odottavia koiralapsiani kohtaan. Poissaolostamme huolimatta pojilla on luvassa ihana perhejoulu kotimaassa, joten yritin siirtää ikävät tuntemukset sivuun.

Muu porukkakin heräili viimein ja aloitti päivänsä kiskomalla innosta hyppien tonttulakkejaan silmille. “Let’s go aamupalalle!” neiti J hihkui ja tupsu lakissa heittelehti puolelta toiselle. Aamupalan lomassa pulahdimme aamuauringon säteiltä viilentävään altaaseen. Juuri näin joulukin on parhaimmillaan. Kuuma, huoleton ja iloinen juhlapäivä.

20151224_125748

Täällä tuntuu olevan etenkin lapsiperheitä paljon näin joulun alla. Osa Balilla olevista viettää joulua vasta huomenna, kun toisilla koittaa juhlapäivä jo tänään. Aavistuksen arvokkaammat ravintolat tarjoavat joko jouluaattoillallista tai joulupäivän buffetin.

Monessa Aasian maassa juhlitaan ilotulituksin, niiden kuulemma uskotaan tuovan onnea ihmisille. Balilla ilotulitukset saattavat kestää aina joulusta uuteenvuoteen. Onneksi pääsemme itse tapaninpäivänä jatkamaan matkaamme.

Ajelemme kenties illansuussa rannalle katselemaan väriloistoa, avaamme paketteja ja juomme yltäkylläisyydessämme tölkeittäin Pocari Sweatia. Kyllähän jouluun kuuluu myös hyvä ruoka, jota pöristelemme etsimään uljaalla loppuunajetulla ratsullamme. Katselemme vielä elokuvia yömyöhään ja tutkimme yhdessä mitä paketeista tänä vuonna paljastuikaan 🙂

Juhlitko joulua suomalaisin menoin vai oletko luonut omat perinteesi?

20151224_133629
Selamat natal /hyvää joulua lukijat!

Kaunis joulukuinen Bali

Monesti korviin kantautuu kehnoja kommentteja Balista, ikäänkuin tämä kaakkoisen Aasian helmi olisi jotenkin kulahtanut tai pilaantunut. Viittaukset Australian Kanariaan lienevät kuitenkin paikkansapitäviä, kuten myös se, että ympärivuotinen turistivirta on ehtymätön. Ja okei, sellaista perus silmäänkusemisräpellystä ei tarvitse kaukaa hakea, joten valppaana saa olla.

20151216_144250

Mietin miksi siis rakastun tähän saareen miehekkäällä latinotavalla aina uudelleen ja uudelleen. Katsotaanpas. Ihmiset, jotka hymyilevät. Luonto, joka yltää tulivuorilta hiekkarannoille. Hinnat maailman halvimmasta päästä. Arkkitehtuuri, jolle ei löydy sanoja. Uskonto, joka sallii, pyytää ja kunnioittaa. Ruoka joka antaa elämyksiä. Listaa voisi vielä jatkaa, mutta mennään jo eteenpäin.

20151216_132435

20151216_131720

But there is always a but.. Suosittelen unohtamaan Kutan. Koska Kuta on, enkä halua sanoa pahasti, rikkaiden alle kolmekymppisten aussisurffareiden ja paatuneiden pakettimatkaajien mekka. Kävin siellä ensimmäistä kertaa eilen. Järkyttävät ruuhkat, kalliita ostoskeskuksia ja “halpoja” turistiretkiä, isoja palaneita ihmisiä kaljapäissään. Ahdistuin. Älkää menkö sinne, Bali on niin paljon muutakin.

Hinnoista jaan joitain esimerkkejä. Hintataso on tullut hieman alas parin vuoden takaisesta, tai saattaa olla että kuvittelen. Nämä esimerkit ovat syrjäisemmiltä alueilta ja paikallisten suosimista paikoista napattuja.

Taksi n. 10 000 rupiaa /1 km
Siisti hotelliyö halvimmillaan n. 200 000 rupiaa
Ostoskärry (vaippoja, maitoa, juomia, ruokaa, kahvia, hoitoainetta yms) 78 000 rupiaa
Mopon vuokra 50 000 rupiaa /päivä
Kana satayt ja riisi 18 000 rupiaa
Vesi 1.5L 4 000 rupiaa

Lennähdimme reilu viikko sitten maanantai-iltana Denpasariin, muutaman kiljaisuja kirvoittaneen ilmakuopan saattamina. Toivoimme, että bussit olisivat vielä kulkeneet, mutta näin ei tietenkään ollut. Suhautimme siis kuin arvoväki taksilla Nusa Duaan juuri ennen puoltayötä ja kirjoitimme itsemme majapaikkaan. Vielä iltapuhteiksi juoksimme rikkoutuneen ilmastointilaitteen kanssa kiusaamaan respassa päivystänyttä poikaa, joka teki kaikkensa pelastaakseen meidän yön (arvatenkin myös omansa). Saimme vaivautuneina suomalaisina uuden huoneen jonne autuaasti nukahdimme kellon raksuttaessa jo reilusti seuraavan vuorokauden puolella.

Leppoisa ote on ollut teemana tällä pysähdyksellä. Suorituspaineet on hyllytetty hetkeksi ja tarkoituksemme on viettää rauhallista lomaa. Läiskimme jo vesipuistossa, söimme roskaruokaa ja teimme jouluhankintoja. Voisimpa kirjoittaa mehevistä kommelluksista, mutta kaikki on niin tasaista täällä.

20151216_135132

Vieläkö on villiapinoitaaa?

Muistatteko kun kerroin, että pakomme muille maille on osittain lähenevien juhlapyhien ansiota. Nyt täällä kirjoittelee joulukammostaan vieroittunut melkeintonttu! Ilahduttavaa huomata että pieni kevyt joulumieli löytyi sittenkin myös meitsistä. Kannustimina huoleton suhtautuminen, tyyliin “milloin se aatto olikaan?” ja totaalinen ostomanian puuttuminen.

20151216_131555

20151216_140402

Muutimme tänään Seminyakiin. Typerä temppu, ottaen huomioon loistavan majoituksemme Nusa Duassa. Mutta tulipahan tehtyä. Totuttelemme nyt eloon täällä ja odottelemme jouluaaton ilotulitusta innolla. Valmistelut pian alkavaa Australian roadtrippiä varten on täydessä käynnissä ja niistä kirjoitan teille arvon kanssaseikkailijat pian uusimpia käänteitä!

Pakkasia kotiin pohjoiseen toivoo tonttunelikko Lapsellinen maailma

Turvallisuus on suhteellista – lempeä kokemus Jakartasta

Rehellisesti minulle matkabloggaajana on haastavaa innovoida materiaalia blogiin, näiden pitkiltä tuntuvat Suomijaksojen loppumetreillä. Turvallisuuskysymys nousi hiljattain esiin entisen työkaverini kanssa pohtiessamme, onko ulkomaalainen Indonesian Jaavalla enemmän vaarassa kuin esimerkiksi Balilla. Minulle tuli tarve kirjoittaa esimerkkitarina sivuten aihetta. Kyseessä on ensikosketuksemme Jaavan saareen ja tarkemmin Jakartan hurjaan miljoonakaupunkiin. Otteessa saavumme mieheni ja esikoiseni kanssa Indonesiaan tammikuussa 2014.

Myöhäisenä iltana paikalliseen aikaan raahauduimme viimeistä kertaa ulos lentokoneesta. Matkaseurueeni nuorin oli aikaeroista pyörällään, eikä suotta. Olimme tutkineet ennakkoon millä bussilla pääsisimme kävelymatkan päähän majatalostamme. Jakartan kentältä ulos päästessämme trooppinen sysipimeä suurkaupunki lätkähti kasvojamme vasten. Seurasimme kylttejä bussiaseman suuntaan ja ostimme liput sille merkityltä luukulta. Ihastuttava neiti keltaisessa hunnussaan palveli meitä ilolla ja kertoi huonolla englannilla mistä bussi nro. 8 lähtee. Herra A poistui hakemaan mentholijääteetä (älkää shivan nimeen kysykö miksi) takanamme olevalta pölyiseltä kioskilta. Äkkiä keltainen huivi liehusi pitkin bussiterminaalia ja tyttö viittoi meidät kiiresti oikean linja-auton ovelle. Olisimme myöhästyneet ilman tuota avuliasta lipputyttöä. Kuljettajamme nakkasi sanattomasti rinkat dösän etuosan karsinaan ja matka saattoi alkaa. Kyllä voi Helsingin likka olla kummissaan kun parinkymmenen minuutin matkanteon jälkeen olimme viimein ohittaneet tuon tutun lentokentän bussiaseman. Pimeässä oli vaikea erottaa bussin ikkunoiden läpi muuta kun kerrostalojen miljoonia valoja. Tarkkailimme googlemapsista gpspalloamme, jonka avulla yritimme löytää mahdollisimman liki kaipaamaamme osoitetta Palmerahin kaupunginosassa. Tyttäreni aiheutti hilpeyttä viereisen penkkirivin rouvassa, joka halusi kuulla mistä tulemme. Osasin vastata “dari finlandia”, jolloin hän innostuneesti vakuutti tietävänsä missä Suomi sijaitsee! Bussista jäätyämme keskityimme vain siirtymiseen halki pimeiden ja sateisten katujen ajattelematta turvattomuutta. Toki täälläkin pimeys ajaa katujen nurkkiin epämääräistä sakkia nuljumaan, mutta koska mielenkiintomme oli löytää loputtomasta kaupungin hulinasta määränpäähämme mahdollisimman pian, ajatukset pysyivät pois kaduilla notkuvista narkkareista. Oma lapsi istui turvallisesti ylhäällä kantorinkassa (joka on mielestäni oikein hyvä paikka pienelle lapselle), jonne ulkopuoliset eivät noin vain yletä hipeltämään puolustuskyvytöntä lasta. Matkantekomme tuntui venyvän ja kaupunki alkoi iltamyöhään metelillään ja liikenteellään jo hieman ahdistamaan. Viimeiselle kadunpätkälle kääntyessämme ohitimme pienen pätkän valaisematonta tietä, jossa koimme lamaannuttavan paskahalvauksen lepakoiden lehahtaessa päidemme ympäri. Vaikka nuo verenimijät poistuivat yhtä nopeasti kuin ilmaantuivatkin, sydämeni tykytteli vielä hyvän tovin tapahtuman seurauksena. Kun kello näytti noin ilta kymmentä, pääsimme viimein kirjautumaan yöpaikkaamme. Paikan omistajat, kaksi nuorehkoa miestä kuuntelivat huuli pyöreänä kuinka olimme tulleet paikalle bussilla ja jalan, emmekä taksilla. Taisimme vasta tuossa kohtaa hiffata, että olisi ollut äärimmäisen normaalia matkustaa kyseinen matka taksilla. Kiitimme avaimesta ja kiipesimme toiseen kerrokseen. Nälkäisinä nakkasimme rinkat nurkkaan ja muistelimme ohittaneemme Indomartin jossain kilometrin päässä. Halusin lähteä käymään kaupassa yksin, koska en tahtonut rasittaa väsynyttä neiti J:tä enempää. Sen verran kiinnitin huomiota arveluttavaan tilanteeseeni, että piilotin kauppaan varaamani 70 000 rupian edestä seteleitä liiveihini ja kävelin kädet tyhjinä ja näkyvillä kauppaan ja takaisin. Illan ohjelman jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin mahat täynnä ansaitulle matkallemme höyhensaaria kohti.

Indonesia 9.1-30.1 046

Bussiterminaalissa lentokentän tuntumassa

Indonesia 9.1-30.1 048

Damribussi nro. 8

Indonesia 9.1-30.1 051

Jakartaa bussin ikkunan läpi

Indonesia 9.1-30.1 070

Random poikkikatu

Totuuden nimissä ensimmäinen ja toinen asia jota tulimme pelänneeksi tuon illan aikana, olivat se kirvelevä mentholijuoma ja ne saatanan drakulat yllätyshyökkäyksessään. Kaikki muu oli jollain tapaa tavanomaista ja odotettavaa. Mielestäni pääsimme juuri näin näkemään lyhyellä pääkaupunkivierailullamme sitä aitoa elämää ja tavallisia ihmisiä, joten en mitenkään vaihtaisi tuota tylsään (ja nälkävuoden mittaiseen) taksimatkaan. Riskejä tietysti on otettava elämässä silloin tällöin, mutta en koe että asetimme ketään vaaraan esimerkiksi tuolla Jakartan vierailullamme. Yhteenveto olkoon seuraava: Riskitilanteet kehittyvät enimmäkseen ihmismassoista, kaoottisesta liikenteestä, luonnon oloista sekä huonosta ja turvattomasta infrastuktuurista.

Edit: Palautteesta päätellen ulosantini on ollut kehnoa artikkelini kohdalla. Päiväkirjaotteeni tarkoituksena oli kumota ennakkoluuloja Jakartaa kohtaan. Koin olevani turvassa kaupungissa pimeälläkin. Ihmiset olivat auttavaisia ja mukavia. En itse innostunut muutoin kaupungista, mutta ymmärrän mestan potentiaalin laadukkaaseen kaupunkilomaan. Otsikointia muokattu.