Suomi arkistot | Lapsellinen maailma
Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa kategoriaa

Suomi

Junat on luotuja kulkemaan

Olimme aloittaneet matkanteon Helsingin rautatieasemalta. Matkustaneet halki Venäjän, Mongolian ja Kiinan, pitkin rautateitä. Olimme ennenkaikkea eläneet ihmeellistä aikaa, kuluttaneet junanpenkkejä, kirjoja, nuudelia ja toppavaatteita. Tutustuneet paikallisiin tapoihin ja ihmisiin. Saimme iloita, turhautua, kinastella ja nauraa vedet silmissä. Mikään matkanteko tähän mennessä ei ole ollut yhtä hämmentävää ja kiinnostavaa. Kiinassa vaihdoimme matkantekovälineen bussiin, sillä rautatiet loppuivat osaltamme Etelä-Kiinan kummalliseen Kunmingiin.

Päästyämme ensimmäiseen viralliseen määränpäähämme Laosin Vientianeen, jouduimme päättämään kuinka matka jatkuu. Olimme nyt tehneet sen, minkä uumoilimme tapahtuvankin. Sen että matkustaisimme rauhalliseen tahtiin lentämättä Suomen Helsingistä Laosin pääkaupunkiin Vientianeen. Olisin itse halunnut jatkaa eteläiseen Laosiin bussilla, mutta matkan kakkosvaihe poltteli meitä kaikkia jo edessäpäin. Pienen palaveerauksen tuloksena oli selkeää, että halusimme kuitenkin jatkaa maateitse niin pitkälle kuin voisimme ennen pakollista lentoamme Indonesiaan.

 

Vientianesta etelään

Vientianessa vietimme vain hetken, mutta itseasiassa ennakkoluuloista huolimatta tykästyimme lopulta paikkaan. Ravintolat, markkinat, kadut ja mukava ilmapiiri teki hassulla tavalla lähtemättömän vaikutuksen. Vientiane oli ensimmäinen aasialainen pääkaupunki, jossa voisin ajatella jopa asuvani.

Lähdimme päätöksemme mukaisesti muutaman päivän oleilun jälkeen ylittämään Laosin ja Thaimaan välistä ystävyydensiltaa bussin kyydissä. Päädyimme joidenkin tunteroisten jälkeen Thaimaan suloiseen Udon Thaniin. Ensimmäinen kunnon parisuhdekina saatiin aikaiseksi (vasta!!!) täällä. Lopen väsyneenä kiukuttelevaan nälkähirviöön, toivotin Artulle hyvää lentoa takaisin Suomeen ja painelin ulos huoneesta suoraan iltamarkkinoille. En kuitenkaan malttanut enää riidellä löydettyäni edulliset mopokypärät tytöille, vaan riensin hakemaan muun matkaseurueen kypäränsovitukseen. Ilta olikin taas seesteinen kaiken sen tuulettelun jälkeen ja lapset käyskentelivät kylillä ylpeinä uusista mopopäähineistään. Udon Thanista ostimme liput seuraavan päivän yöjunaan kohti tuhansien valojen Bangkokia. Yöjunien suurin etu on puhtaasti siinä, että säästää yhden yön majoituksen matkalipun hinnalla. Olinkin iloinen hyvästä diilistä.

Myöhään illalla levitimme alustan juna-aseman suttuiselle laiturille ja sen päälle iltapalatarvikkeemme. Laiturin kirkkaat ja kylmänvalkoiset lamput kuitenkin houkuttelivat täyteen tupatun junalaiturin katon alle kymmeniätuhansia pitkäsiipisiä lentoötököitä, eikä puhumisesta saati syömisestä tullut mitään. Hyöteisproteiiniset jugurtit päätyivät vain puoliksi syödyiksi, kuin myös appelsiinimehu. Jatkoimme suosiolla syömistä vasta junassa keksien ja ilmaisen pulloveden muodossa.

Next stop: Bangkok

Saavuimme aamulla anivarhain Bangkokiin, varmasti kamalimman yöjunan jälkimainingeissa. Junavaunut hohti uutuuttaan ja sängytkin olivat varsin mukavat ja tilavat. Kokemusta määritteli kuitenkin jostain syystä yön tuntien ajan silmään loistavat kirkkaat spottivalot, eikä ilmastointihormin säätelijääkään käy kehuminen. Makasimme läpi yön mustissa silmänalusissamme, sinänsä pehmoisilla sängyillä, täristen ja yskien. Varhainen Bangkok oli armelias. Lehdenjakaja antoi laitapuolen kulkijalle kaksi lehteä ja mies hymyili anteeksipyytävästi. Kauniiksi sonnustautunut thainainen jäi mopotaksin kyydistä pankin edessä. Ilma oli lempeä, vaikka auringon asennosta tiesi että päivästä tulee kuuma. Jäimme kahville pieneen kahvilaan. Teimme viimeistelyitä koskien Indonesian viisumihakemusten liitteitä. Pian pääsisimme hotelliin.

Bangkokissa vierähti enemmän ja vähemmän mukavasti viikko viisumipuuhissa. Saimme odottelun jälkeen passimme ja kauan venatut viisumit Indonesiaan. Onneksi olimme osanneet nautiskella kaupungissa, sillä edessä oli taas hardcore-siirtymä.

Enää piti päästä Bangkokista Hat Yain kautta Kuala Lumpuriin, josta lentomme Jakartaan lähtisi. Osuuden Bangkokista Hat Yaihin piti olla simppelisti junalla suoritettavissa, joten suuntasimme itsevarmoina Bankkarin juna-asemalle. Pian saapumisemme jälkeen saimme kuitenkin teatraalisesti kuulla, että junat ovat jo täynnä muutamalle päivälle eteenpäin. Thaimaassa oli alkamassa Songkran-juhla ja väki suuntasi kuka minnekin sitä viettämään. Hörpimme pienessä kuumotuksessa kahvia ja totesimme lentojen olevan överihintaisia tällä hetkellä, kiitos Songkran. Bangkokiinkaan ei olisi varaa jäädä. Muuan matkatoimiston nainen ehdotti, että voisimme yrittää saada bussiliput, joskaan sekään ei olisi varmaa ja sitä varten joutuisimme ottamaan taksin kaupungin vastakkaiselle laidalle. Alkoi matkan ensimmäinen amazingrace-henkinen sykintä, kun kello lähestyi pikavauhtia myöhäistä iltapäivää ja kaupungista piti päästä samana päivänä liukenemaan. Ehdimme ikuisuuden kestävällä taksimatkalla muun muassa selvittää, että mikäli onnistuisimme tunkemaan itsemme johonkin Hat Yaihin vievään dösään, olisi edessämme kepeän makoisa 14h bussimatka.

Bussiliput plakkariin

Saimme ihmeen kaupalla kolmannelta luukulta ja epätoivon puristaessa kurkkua, erään pitkän matkan bussin viimeisen penkkirivin ostettua. Ilo lipuista hälveni pikaisesti bussiin saavuttuamme, kun ymmärsimme kyseessä olevan varsin tavallinen istumamallinen bussi, toiveissamme siintäneen sleeperin sijaan. Kaikesta huolimatta ja siitä johtuen saavuimme joskus seuraavana päivänä Hat Yaihin. Ensitöikseen varasimme pienestä majatalosta huoneen ja sujahdimme karvislakanoihin lepäämään. Muutoin teimme vielä muutamia ostoksia koskien tulevaa saarielämää sekä söimme mahat täyteen food courtissa. Seurasi edelleen kymmenen tunnin bussimatka Malesian rajan yli, jatkuen aina Kuala Lumpuriin asti. Olimme tehneet pitkän matkan maateitse, ja se tuntui niin hyvältä. 12 000 maakilometriä, kaksi kuukautta ja mieletön elämän ajattomuus. Kaikki ne tarinat repussa lopun elämää. Olimme niin valmiita seuraavaan seikkailuun.

Kirjoittamattomia tarinoita, tukahdutettuja tunteita

Moikku lukijat!

Noin vain vierähti tovi ja toinen ilman kirjoittamisen pakkotaakkaa. Mähän olen päättänyt kirjoittaa vain kun siltä tuntuu. Nyt ehkä vähän jo tuntuu. Ja tadaa, heti sain aikaan dramaattisen otsikon!

Kotona

Syy vaikenemisen takana on Suomi. Tuo turvallinen kotisatama. Maa johon on aina pakko palata. Paras paikka maailmassa ja toisaalta paskin. Perhana.

Olenko se vain minä, kun tuntee olevansa turta Suomen kauniissa luonnossa, helpon elämän tasaisen tylsällä polulla? En vain osaa nautiskella pitkiä aikoja kerrallaan, vaan haikailen kaikenlaisista höpöhöpö haavekuvista ulkomailla asumisesta ja uusista päheistä reissuista.

Siellä pölyä menee suuhun ja paita on hiessä. Vesi pitää ostaa pulloissa ja ripuli lentää välillä. Haistelemaan joutuu kaikkea teurasjätteistä lotuksen kukkiin. Ei se haittaa, että elämä on vaikeampaa, että joutuu näkemään vaivaa. Kun on aurinko ja lämmin meri ympärillä, ei jaksa valittaa.

Heinäkuisen “paluumuuton” myötä väsähdin. Oli kertynyt niin paljon kirjoittamattomia tarinoita. Nyt aion niitä alkaa tallentamaan, enkä anna aivosumun haitata näkyvyyttä. Juttuja olis leviksen taskussa muun muassa Kaakkos-Aasian läpi bussimatkaamisesta ja sukeltamisesta Indonesiassa. Tarinaa todennäköisesti tulee jossain määrin väännettyä myös kolmen kuukauden asumisesta alkeellisissa oloissa Sulawesilla päiväntasaajalla. Jos mielessä on aihevinkkejä, kyssäreitä tai muuten vaan jotain mistä lukisit mielelläsi, heitä kommentilla tai maililla meikäläistä niin lupaan kirjoittaa faktoi tänne blogiin.

Samalla salaa vähän katselen työpaikkoja ja asuinalueita outside the box. Vanha vuosikausia jatkunut harrastukseni toivottavasti kulminoituu joskus työpaikkaan ja kivaan perhe-elämään jossain nastassa paikassa.

PS. Kuvitin tän tarinan mihinkään liittymättömillä Suomifotoillani, koska niistä näkee miten paljon tykkään Suomestakin, aina pari tuntia kerrallaan 😉