Suomi arkistot | Lapsellinen maailma
Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa kategoriaa

Suomi

Kun kohtasimme odottamattoman käänteen

Hassu juttu tapahtui, sillä olin kirjoittamassa teille juttua siitä millaisia ponnisteluja tällainen oravanpyörän jättäminen toisaalta taustalla vaatii. Oli listattuna puhelinliittymät, asumisjärjestelyt ja työkuvioiden selvittelyt. Nyt tämä kirjoitus saikin ihan toisenlaiset piirteet. Päivää ennen lähtöämme tapahtui jotain, jonka vuoksi emme olekaan Singaporessa, emmekä sen enempää lennollamme Indonesiaan, vaan edelleen Helsingissä. Mikään tässä maailmassa ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Yleensä matkustelumme on melko tasaisesta, eli emme ole joutuneet kohtaamaan mitään megajärkytyksiä tai ylitsepääsemättömiä ongelmia. Kerran kirjoitin jutun siitä, miten matkallamme Kambodzaan jäimme jatkolennoltamme talviseen Manchesteriin. Tuolloin jouduimme kesähepenissä matkustamaan junalla Lontooseen uutta lentoa varten. Muistan aina, että juna Manchesterista Lontooseen maksoi kahdelta aikuiselta 271 euroa (huh hei!). Silloinkin oli epätodellinen olo universumin käsittelyssä, mutta onneksi olemme toiminnan ihmisiä ja saimme uuden suunnitelman kyhättyä alta aikayksikön. Tuolloin emme päätyneetkään ensimmäisenä Kambodzaan, vaan Sri Lankan kautta Filippiineille.

Sri Lanka

Mitä piti käydä, että peruimme lentomme?

Meidän kone olisi lähtenyt maanantaina viideltä iltapäivällä. Samaan aikaan katsoin kelloa lastensairaalan heräämössä, pienen unessa makaavan lapseni vieressä. Kahdessa päivässä oli kerennyt tapahtua paljon.
Mr. Murphy oli yrittänyt koko viikon kertoa minulle että lähtö ei onnistu, mutta olin väistellyt tietoa kuin agentti luotia. Ensin toinen koirista sai armottoman mahataudin, joka ei tuntunut hellittävän poppaskonsteista huolimatta. Kun sotasuunnitelma karvaisen mahan varalle oli laadittu, näytti siltä että voimme lähteä rauhallisin mielin. Paitsi että olin itse tässä vaiheessa jo varsin kivuliaassa keuhkotaudissa. Päätin selvitä pelkällä sisulla ja erilaisilla suihkeilla, joita oli määrä laittaa nenään, suuhun, korviin ja varmaan vielä silmiinkin. Toivoin enää että lapset pysyvät terveinä. Tapojemme mukaan toiseksi viimeisenä iltana heidän serkkunsa oli luonamme yökylässä. Leikki loppui lyhyeen kun lainalapsesta tuli oksennus komeassa kaaressa eteisen halki. Hiljaa mielessäni kävin läpi mantraa ja toivoin mitä tahansa muuta paitsi sitä oksennustautia. Olihan tässä ollut ohjelmaa ihan ilman viimeistä sinettiäkin.

Thaimaa

Toiveeni kävikin valitettavasti toteen, sillä mitä tahansa muuta tarkoitti meidän osaltamme sitä, että päivää ennen lähtöämme Jade tipahti alle metrin korkealta kiipeiltytangolta vasemman kätensä päälle. Koska edellinen murtuma tapahtui samalla tavalla ja vieläpä samaan kohtaan, Jade tiesi itsekin heti mistä oli kyse. Koska ilme oli tuttu kivun ja kauhun sekainen, tiedustelin murtumisesta jo ennen kuin olin saanut lapsen ylös hangesta. Tapahtumahetkellä en vielä ajatellut lentojen perumista, sillä olisimme voineet matkustaa myös kipsin tai rannekaulasidoksen kanssa. Valitettavasti myöhemmin kuvista paljastui myös murtumakohdan luiden dislokaatio, jota ei päivystyslääkäri saanut sillä hetkellä kokonaan paikalleen. Hoito siis jatkui lähtöpäivänämme anestesialla, jolloin tietenkin lentoliput peruttiin. Nyt lapsen vointi näyttää kohtalaisen hyvältä ja todennäköisesti pääsemme lähtemään matkaan uusintaröntgenen jälkeen ensi viikolla.
Kiitos vakuutusyhtiöllemme Op-Pohjolalle, joka hoiti oman osuutensa silmänräpäyksessä ja erityisen hienovaraisesti. Tämä ei todellakaan ole maksettu mainos, vaan olen ehdottomasti tyytyväinen asiakas. Jokainen joka on ollut sekavan tilanteen keskellä ajatukset solmussa, osaa varmasti arvostaa sitä että tietyt asiat hoituvat nopeasti aiheuttamatta ylimääräistä päänvaivaa.
Ps.Muistakaa matkavakuutukset, sillä KOSKAAN ei tiedä mitä elämä tuo eteen.

Esittelyssä viallinen äitityyppi

Täällä viallinen äiti, Moi! Mikähän siinä on, etten sopeudu, osaa tai halua olla mikään tarjolla olevista mutsimalleista. Sen kummemmin asiaa miettimättä, olen luonut ihan oman vanhemmuuskuplani, jossa elän, siis olen.

 Esittelyssä viallinen äitityyppi:

“Matkamutsi”

Olen ihan järjettömän saamaton äiti. Harmittaa ja kiukuttaa, etten pahimpina päivinä saa vietyä lapsiani edes ulos. Se lisäksi heijastuu lasteni käytöksestä myöhemmin. Kun olen vihdoin energinen auringon paistaessa tai hankien kohotessa, saan osakseni valtaisaa nurinaa ehdotuksistani. Ketä joku puisto kiinnostaa. Ei jaksa kävellä. Joskus myönnyn ja ruokakauppa on päivän ainoa kohokohta. Kun lunta tuli taivaan täydeltä, olimme vihdoin löytäneet rytmiin päivittäisen ulkoilun. Tänä aamuna katsoin ikkunasta vesisateen runtelemaa eilistä luminietosta ja totesin että “kiva”. Taas alkaa kamppailu omaa jaksamista vastaan.

Ei tietenkään aina ole näin, mutta aivan liian usein. Parhaimmillani olen kesällä tai kauniilla säällä. Ja ulkomailla. Siellä jaksan tehdä niin paljon kaikkea, että en ymmärrä ollenkaan miksi olen aina yksin lähdössä kello yhdeksän illalla etsimään leikkipuistoa tai iltapalaa. Liikkuminen on helppoa ja mukavaa. Eikä vähiten siksi että ne saatanan toppahousut-kurahousut-villasukat-kumisaappaat-yhdistemät saa heittää roviolle. Äitiyteen liittyy paljon epävarmuutta, ontuvia ajatuksia, pelkoa ja vertailua. Tuntuu siltä, että voin kolmansissa maissa päästää noista irti ja olla vain onnellinen oma itseni, siis paras mahdollinen äiti. Mistä tämä voi johtua?

Siksi silloin kun pimeät suomalaiset seinät kaatuvat päälleni, yritän epätoivoisesti huutaa maailmankaikkeudelle, että etkö näe, olen parempi äiti ja parempi vaimo jossain lämpimässä! Mutta ei se näe. Tämäkään puoli ei ole vain kotiäidin salaisista muistelmista, vaan paistaa lastenikin käytöstavoissa.  Nimittäin jos olemme matkalla reissuun, se lasten kakkapäätakki on yhtäkkiä askarreltu väärinpäin päälle ja kengät nurinpäin jalkaan, kunhan mennään jo.

Pahinta kotimaainhoa potiessani tilannetta ei varsinaisesti ratkaise rakas aviomieheni, joka kokee voimakkaasti kuuluvuuden tunnetta tähän pimeyden valtaamaan talvipalatsiin. Ei hänkään ehkä sateista tykkää, mutta muuten taitaa olla täällä ihan riittävän onnellinen.

Onko mitään tehtävissä

Olen odottanut löytäväni ratkaisun ongelmaani, mutten tiedä mistä sitä etsisin. Kerran käytin lähes vuoden Australian maahanmuuttoon, joka ei koskaan olisi onnistunut. Etsin Artun hoitajalupiin järjestöjä, osavaltiosponsoreita ja otatinpa koirastakin vaadittavat testit. Ehkä työpaikka ulkomailla joskus onnistuu tai sitten ostan kirkasvalolampun. Yhtä kaukana me ajatuksinemme Artun kanssa pahimmillaan olemme. Onneksi emme aina ja kyllä Arttukin on sopeutunut ajatukseen työpaikasta toisessa maassa.

Esikoisemme täyttää tänä vuonna kuusi. Ympärillä kuhisee. Kaikki kertovat kuinka viimeistään nyt “tuo touhu” loppuu ja lapsi menee kouluun. Usein tämän kommentin kuullessani vääntelen tuolissani, sisälläni kaikki ne asian joiden kautta olemme koulua miettineet. Haluaisin sanoa, ettei ole yhtä ainoaa tapaa kasvaa isoksi. Haluaisin osoittaa meidän oikeasti upeasta koulujärjestelmästä muutaman epäkohdan. Haluaisin sanoa, että teemme itse päätöksemme liittyen lastemme koulutukseen. Haluaisin nähdä, että minuun luotetaan vanhempana.

No, voin kertoa, että en ole hakenut sitä esikoulupaikkaa. Jos olemme Suomessa eskarin alkaessa, tottakai Jadekin menee esikouluun. Meillä kuitekin on toinen vaihtoehto kotieskarista reissun päällä ja vielä kolmas ulkomaisesta koulusta. Aika näyttää mitä tapahtuu, mutta mitä tulee minuun äitinä, kieltäydyn menemästä valmiiseen äitimuottiin, se nyt on varma. Muoteissa ei ole koskaan ollut erityisen tilavaa.

Saako lapsi matkustaa?

Miten on, saako lapsi matkustaa?

Lueskelin taannoin pienellä tulivuorisaarella Rauli Virtasen Reissukirjaa. Odotin teokselta paljon, todennäköisesti vähän liikaa. Rauli Virtanen aiheuttaa minussa reaktioita puolesta ja vastaan. Ihailtavaa kokemusta, humanitaarista journalismia ja taitavaa tiedottamista. Itse kirjasta paistoi mielestäni läpi ylimielisyys ja kaikkitietävyys. En valitettavasti päässyt ihan loppuun saakka, vaikka todellakin yritin. Kuulostaa siltä, että kirjoittaja mieltää maailmanmatkailun jonkinlaisena kilpailuna. Hän johtaa oletettua kisaa eittämättä, käytyään kaikkialla ja kaikkien kanssa. Ymmärrän, että kyseessä on vanhan kansan matkamies ja journalisti, joiden kaltaisilla usein on saattanut ulosanti muovaantua tietynlaiseksi. Taannoin kahden lapsen kanssa Trans-Mongolian matkan tehneenä, erityisesti eräs kohta sai katseeni nousemaan kirjan välistä.

“En ole varma voinko suositella Trans-Siperia -matkaa lapsiperheille, varsinkaan, jos elektroniset laitteet ja pelit jätetään kotiin. Automatkailuun kuuluva hokema »koska me oikein ollaan perillä» saattaa häiritä aikuisten matkustusrauhaa.” Rauli Virtanen, Reissukirja

 

Vaikka kyseessä on vain yhden ihmisen kansien väliin painettu ajatus, se laittoi miettimään meitä suomalaisia ihmisinä. Meilläpäin tupataan vierastamaan lapsellisesti käyttäytyviä lapsia. Lapsenmielinen käytös on paheksuttavaa ei vain aikuisilta vaan myös meidän omilta lapsilta. Siis se käytös, jonka avulla harjoitellaan käsittelemään omia tunteita, sanomaan ääneen asioita ja jonka avulla oma minäkuva alkaa muodostua. Matkustaessa lähes minne tahansa muualle maailmassa, lapset ovat integroituneet yhteiskuntaan ja heillä on siinä oma asemansa. Lapsenasema. Miten pilalla voi aikuinen olla, jos lapsi häiritsee aikuisen matkustusrauhaa? Miksi lapsella ei ole yhtälaista oikeutta matkustaa omana itsenään? Miksi on ok silloin kun aikuinen häiritsee lapsen matkustusrauhaa?

 

Itse arvioiden matkamme Trans-Siperialla meni mukavasti, enkä muista kuulleeni kysymystä “koska olemme perillä?” kertaakaan. Eikä se olisi haitannut vaikka olisinkin kuullut. Anteeksipyytelevänä suomalaisena äitinä vein kyllä välillä uhmaraivarin partaalla happea haukkovan kaksivuotiaan vaunuvälikköön huutamaan. Venäläiset, kiinalaiset ja mongolialaiset kanssamatkustajat eivät puolestaan koskaan katsoneet pahalla. Olihan heilläkin lapsia mukana, ja miksei olisi ollut. Juna on kaikille avoin matkustustapa. Lapsille tuskin tulee viikkoja kestävällä matkalla tunnetta määränpään odottelusta. Trans-Siperiahan on määränpää jo itsessään. Lapset kiinnittivät monen huomion ja saimme heidän ansiostaan monia juttukavereita. Mongolian junassa muutkin lapset tulivat sängyillemme leikkimään, jopa siinä määrin että omat yöunemme olivat vähällä jäädä tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi.

 

 

 

Matkustaminen mantereiden halki avoimessa junavaunussa on ollut paitsi opettavainen retki, myös terapeuttista aikaa koko perheelle. Junasta käsin matkanteon käsitys laajenee, kun ympäristön muuttumista voi seurata ikkunoista ja pakkasesta voi käydä muistuttamassa itseään lumisessa vaunuvälikossä tai junalaiturilla pysähdyksien aikaan. Arvostus ruokaa kohtaan nousee, kun ruokailusta tulee taas samanlainen yhteisöllinen tilaisuus kuin se on ollut viimeksi 20 vuotta sitten natisevan pirttipöydän ääressä. Nyt sitä syödään kapealla junapunkalla, mutta yhdessä. Lasten kysymyksiin on aikaa vastata kunnolla ja ne kirvoittavat tärkeitä keskusteluita avaruudesta tai Siperian susista.

 

 

Omien arvojeni mukaisesti haluan viestittää omille lapsilleni sekä muille ihmisille, että lapsuus pitää elää, kotona, junassa, ravintolassa, kaupassa ja leikkipuistossa. Kotimaassa ja ulkomailla. Saarella ja mantereella. Omaa olemassaoloaan ei tarvitse kenenkään anteeksipyydellä. Siinä missä oman lapsen käytöksen ohjaaminen muita kunnioittavaan suuntaan kuuluu hyviin käytöstapoihin, niin kuuluu myös sen lapsettoman aikuisen ymmärryksen riittäminen hetkellisiin nurinakohtauksiin. Itsensä jalustalle nostaminen on so last season.

En kuitenkaan pahoittanut mieltäni Reissukirjan sisällöstä, vaan toivon vastakin Virtaselle ja muille samanhenkisille rauhallisia junamatkoja. Mutta jos siellä joku extremevanhempi jossain suunnittelee tätä tai mitä tahansa muuta reissua lasten kanssa, niin lähtekää! Teette tulevaisuudelle palveluksen näyttäessänne lapsillenne, että maailmassa on muutakin kuin aikuisia suomalaisia.

Junat on luotuja kulkemaan

Olimme aloittaneet matkanteon Helsingin rautatieasemalta. Matkustaneet halki Venäjän, Mongolian ja Kiinan, pitkin rautateitä. Olimme ennenkaikkea eläneet ihmeellistä aikaa, kuluttaneet junanpenkkejä, kirjoja, nuudelia ja toppavaatteita. Tutustuneet paikallisiin tapoihin ja ihmisiin. Saimme iloita, turhautua, kinastella ja nauraa vedet silmissä. Mikään matkanteko tähän mennessä ei ole ollut yhtä hämmentävää ja kiinnostavaa. Kiinassa vaihdoimme matkantekovälineen bussiin, sillä rautatiet loppuivat osaltamme Etelä-Kiinan kummalliseen Kunmingiin.

Päästyämme ensimmäiseen viralliseen määränpäähämme Laosin Vientianeen, jouduimme päättämään kuinka matka jatkuu. Olimme nyt tehneet sen, minkä uumoilimme tapahtuvankin. Sen että matkustaisimme rauhalliseen tahtiin lentämättä Suomen Helsingistä Laosin pääkaupunkiin Vientianeen. Olisin itse halunnut jatkaa eteläiseen Laosiin bussilla, mutta matkan kakkosvaihe poltteli meitä kaikkia jo edessäpäin. Pienen palaveerauksen tuloksena oli selkeää, että halusimme kuitenkin jatkaa maateitse niin pitkälle kuin voisimme ennen pakollista lentoamme Indonesiaan.

 

Vientianesta etelään

Vientianessa vietimme vain hetken, mutta itseasiassa ennakkoluuloista huolimatta tykästyimme lopulta paikkaan. Ravintolat, markkinat, kadut ja mukava ilmapiiri teki hassulla tavalla lähtemättömän vaikutuksen. Vientiane oli ensimmäinen aasialainen pääkaupunki, jossa voisin ajatella jopa asuvani.

Lähdimme päätöksemme mukaisesti muutaman päivän oleilun jälkeen ylittämään Laosin ja Thaimaan välistä ystävyydensiltaa bussin kyydissä. Päädyimme joidenkin tunteroisten jälkeen Thaimaan suloiseen Udon Thaniin. Ensimmäinen kunnon parisuhdekina saatiin aikaiseksi (vasta!!!) täällä. Lopen väsyneenä kiukuttelevaan nälkähirviöön, toivotin Artulle hyvää lentoa takaisin Suomeen ja painelin ulos huoneesta suoraan iltamarkkinoille. En kuitenkaan malttanut enää riidellä löydettyäni edulliset mopokypärät tytöille, vaan riensin hakemaan muun matkaseurueen kypäränsovitukseen. Ilta olikin taas seesteinen kaiken sen tuulettelun jälkeen ja lapset käyskentelivät kylillä ylpeinä uusista mopopäähineistään. Udon Thanista ostimme liput seuraavan päivän yöjunaan kohti tuhansien valojen Bangkokia. Yöjunien suurin etu on puhtaasti siinä, että säästää yhden yön majoituksen matkalipun hinnalla. Olinkin iloinen hyvästä diilistä.

Myöhään illalla levitimme alustan juna-aseman suttuiselle laiturille ja sen päälle iltapalatarvikkeemme. Laiturin kirkkaat ja kylmänvalkoiset lamput kuitenkin houkuttelivat täyteen tupatun junalaiturin katon alle kymmeniätuhansia pitkäsiipisiä lentoötököitä, eikä puhumisesta saati syömisestä tullut mitään. Hyöteisproteiiniset jugurtit päätyivät vain puoliksi syödyiksi, kuin myös appelsiinimehu. Jatkoimme suosiolla syömistä vasta junassa keksien ja ilmaisen pulloveden muodossa.

Next stop: Bangkok

Saavuimme aamulla anivarhain Bangkokiin, varmasti kamalimman yöjunan jälkimainingeissa. Junavaunut hohti uutuuttaan ja sängytkin olivat varsin mukavat ja tilavat. Kokemusta määritteli kuitenkin jostain syystä yön tuntien ajan silmään loistavat kirkkaat spottivalot, eikä ilmastointihormin säätelijääkään käy kehuminen. Makasimme läpi yön mustissa silmänalusissamme, sinänsä pehmoisilla sängyillä, täristen ja yskien. Varhainen Bangkok oli armelias. Lehdenjakaja antoi laitapuolen kulkijalle kaksi lehteä ja mies hymyili anteeksipyytävästi. Kauniiksi sonnustautunut thainainen jäi mopotaksin kyydistä pankin edessä. Ilma oli lempeä, vaikka auringon asennosta tiesi että päivästä tulee kuuma. Jäimme kahville pieneen kahvilaan. Teimme viimeistelyitä koskien Indonesian viisumihakemusten liitteitä. Pian pääsisimme hotelliin.

Bangkokissa vierähti enemmän ja vähemmän mukavasti viikko viisumipuuhissa. Saimme odottelun jälkeen passimme ja kauan venatut viisumit Indonesiaan. Onneksi olimme osanneet nautiskella kaupungissa, sillä edessä oli taas hardcore-siirtymä.

Enää piti päästä Bangkokista Hat Yain kautta Kuala Lumpuriin, josta lentomme Jakartaan lähtisi. Osuuden Bangkokista Hat Yaihin piti olla simppelisti junalla suoritettavissa, joten suuntasimme itsevarmoina Bankkarin juna-asemalle. Pian saapumisemme jälkeen saimme kuitenkin teatraalisesti kuulla, että junat ovat jo täynnä muutamalle päivälle eteenpäin. Thaimaassa oli alkamassa Songkran-juhla ja väki suuntasi kuka minnekin sitä viettämään. Hörpimme pienessä kuumotuksessa kahvia ja totesimme lentojen olevan överihintaisia tällä hetkellä, kiitos Songkran. Bangkokiinkaan ei olisi varaa jäädä. Muuan matkatoimiston nainen ehdotti, että voisimme yrittää saada bussiliput, joskaan sekään ei olisi varmaa ja sitä varten joutuisimme ottamaan taksin kaupungin vastakkaiselle laidalle. Alkoi matkan ensimmäinen amazingrace-henkinen sykintä, kun kello lähestyi pikavauhtia myöhäistä iltapäivää ja kaupungista piti päästä samana päivänä liukenemaan. Ehdimme ikuisuuden kestävällä taksimatkalla muun muassa selvittää, että mikäli onnistuisimme tunkemaan itsemme johonkin Hat Yaihin vievään dösään, olisi edessämme kepeän makoisa 14h bussimatka.

Bussiliput plakkariin

Saimme ihmeen kaupalla kolmannelta luukulta ja epätoivon puristaessa kurkkua, erään pitkän matkan bussin viimeisen penkkirivin ostettua. Ilo lipuista hälveni pikaisesti bussiin saavuttuamme, kun ymmärsimme kyseessä olevan varsin tavallinen istumamallinen bussi, toiveissamme siintäneen sleeperin sijaan. Kaikesta huolimatta ja siitä johtuen saavuimme joskus seuraavana päivänä Hat Yaihin. Ensitöikseen varasimme pienestä majatalosta huoneen ja sujahdimme karvislakanoihin lepäämään. Muutoin teimme vielä muutamia ostoksia koskien tulevaa saarielämää sekä söimme mahat täyteen food courtissa. Seurasi edelleen kymmenen tunnin bussimatka Malesian rajan yli, jatkuen aina Kuala Lumpuriin asti. Olimme tehneet pitkän matkan maateitse, ja se tuntui niin hyvältä. 12 000 maakilometriä, kaksi kuukautta ja mieletön elämän ajattomuus. Kaikki ne tarinat repussa lopun elämää. Olimme niin valmiita seuraavaan seikkailuun.

Kirjoittamattomia tarinoita, tukahdutettuja tunteita

Moikku lukijat!

Noin vain vierähti tovi ja toinen ilman kirjoittamisen pakkotaakkaa. Mähän olen päättänyt kirjoittaa vain kun siltä tuntuu. Nyt ehkä vähän jo tuntuu. Ja tadaa, heti sain aikaan dramaattisen otsikon!

Kotona

Syy vaikenemisen takana on Suomi. Tuo turvallinen kotisatama. Maa johon on aina pakko palata. Paras paikka maailmassa ja toisaalta paskin. Perhana.

Olenko se vain minä, kun tuntee olevansa turta Suomen kauniissa luonnossa, helpon elämän tasaisen tylsällä polulla? En vain osaa nautiskella pitkiä aikoja kerrallaan, vaan haikailen kaikenlaisista höpöhöpö haavekuvista ulkomailla asumisesta ja uusista päheistä reissuista.

Siellä pölyä menee suuhun ja paita on hiessä. Vesi pitää ostaa pulloissa ja ripuli lentää välillä. Haistelemaan joutuu kaikkea teurasjätteistä lotuksen kukkiin. Ei se haittaa, että elämä on vaikeampaa, että joutuu näkemään vaivaa. Kun on aurinko ja lämmin meri ympärillä, ei jaksa valittaa.

Heinäkuisen “paluumuuton” myötä väsähdin. Oli kertynyt niin paljon kirjoittamattomia tarinoita. Nyt aion niitä alkaa tallentamaan, enkä anna aivosumun haitata näkyvyyttä. Juttuja olis leviksen taskussa muun muassa Kaakkos-Aasian läpi bussimatkaamisesta ja sukeltamisesta Indonesiassa. Tarinaa todennäköisesti tulee jossain määrin väännettyä myös kolmen kuukauden asumisesta alkeellisissa oloissa Sulawesilla päiväntasaajalla. Jos mielessä on aihevinkkejä, kyssäreitä tai muuten vaan jotain mistä lukisit mielelläsi, heitä kommentilla tai maililla meikäläistä niin lupaan kirjoittaa faktoi tänne blogiin.

Samalla salaa vähän katselen työpaikkoja ja asuinalueita outside the box. Vanha vuosikausia jatkunut harrastukseni toivottavasti kulminoituu joskus työpaikkaan ja kivaan perhe-elämään jossain nastassa paikassa.

PS. Kuvitin tän tarinan mihinkään liittymättömillä Suomifotoillani, koska niistä näkee miten paljon tykkään Suomestakin, aina pari tuntia kerrallaan 😉