Henkilökohtainen arkistot | Lapsellinen maailma
Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa kategoriaa

Henkilökohtainen

Kun kohtasimme odottamattoman käänteen

Hassu juttu tapahtui, sillä olin kirjoittamassa teille juttua siitä millaisia ponnisteluja tällainen oravanpyörän jättäminen toisaalta taustalla vaatii. Oli listattuna puhelinliittymät, asumisjärjestelyt ja työkuvioiden selvittelyt. Nyt tämä kirjoitus saikin ihan toisenlaiset piirteet. Päivää ennen lähtöämme tapahtui jotain, jonka vuoksi emme olekaan Singaporessa, emmekä sen enempää lennollamme Indonesiaan, vaan edelleen Helsingissä. Mikään tässä maailmassa ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Yleensä matkustelumme on melko tasaisesta, eli emme ole joutuneet kohtaamaan mitään megajärkytyksiä tai ylitsepääsemättömiä ongelmia. Kerran kirjoitin jutun siitä, miten matkallamme Kambodzaan jäimme jatkolennoltamme talviseen Manchesteriin. Tuolloin jouduimme kesähepenissä matkustamaan junalla Lontooseen uutta lentoa varten. Muistan aina, että juna Manchesterista Lontooseen maksoi kahdelta aikuiselta 271 euroa (huh hei!). Silloinkin oli epätodellinen olo universumin käsittelyssä, mutta onneksi olemme toiminnan ihmisiä ja saimme uuden suunnitelman kyhättyä alta aikayksikön. Tuolloin emme päätyneetkään ensimmäisenä Kambodzaan, vaan Sri Lankan kautta Filippiineille.

Sri Lanka

Mitä piti käydä, että peruimme lentomme?

Meidän kone olisi lähtenyt maanantaina viideltä iltapäivällä. Samaan aikaan katsoin kelloa lastensairaalan heräämössä, pienen unessa makaavan lapseni vieressä. Kahdessa päivässä oli kerennyt tapahtua paljon.
Mr. Murphy oli yrittänyt koko viikon kertoa minulle että lähtö ei onnistu, mutta olin väistellyt tietoa kuin agentti luotia. Ensin toinen koirista sai armottoman mahataudin, joka ei tuntunut hellittävän poppaskonsteista huolimatta. Kun sotasuunnitelma karvaisen mahan varalle oli laadittu, näytti siltä että voimme lähteä rauhallisin mielin. Paitsi että olin itse tässä vaiheessa jo varsin kivuliaassa keuhkotaudissa. Päätin selvitä pelkällä sisulla ja erilaisilla suihkeilla, joita oli määrä laittaa nenään, suuhun, korviin ja varmaan vielä silmiinkin. Toivoin enää että lapset pysyvät terveinä. Tapojemme mukaan toiseksi viimeisenä iltana heidän serkkunsa oli luonamme yökylässä. Leikki loppui lyhyeen kun lainalapsesta tuli oksennus komeassa kaaressa eteisen halki. Hiljaa mielessäni kävin läpi mantraa ja toivoin mitä tahansa muuta paitsi sitä oksennustautia. Olihan tässä ollut ohjelmaa ihan ilman viimeistä sinettiäkin.

Thaimaa

Toiveeni kävikin valitettavasti toteen, sillä mitä tahansa muuta tarkoitti meidän osaltamme sitä, että päivää ennen lähtöämme Jade tipahti alle metrin korkealta kiipeiltytangolta vasemman kätensä päälle. Koska edellinen murtuma tapahtui samalla tavalla ja vieläpä samaan kohtaan, Jade tiesi itsekin heti mistä oli kyse. Koska ilme oli tuttu kivun ja kauhun sekainen, tiedustelin murtumisesta jo ennen kuin olin saanut lapsen ylös hangesta. Tapahtumahetkellä en vielä ajatellut lentojen perumista, sillä olisimme voineet matkustaa myös kipsin tai rannekaulasidoksen kanssa. Valitettavasti myöhemmin kuvista paljastui myös murtumakohdan luiden dislokaatio, jota ei päivystyslääkäri saanut sillä hetkellä kokonaan paikalleen. Hoito siis jatkui lähtöpäivänämme anestesialla, jolloin tietenkin lentoliput peruttiin. Nyt lapsen vointi näyttää kohtalaisen hyvältä ja todennäköisesti pääsemme lähtemään matkaan uusintaröntgenen jälkeen ensi viikolla.
Kiitos vakuutusyhtiöllemme Op-Pohjolalle, joka hoiti oman osuutensa silmänräpäyksessä ja erityisen hienovaraisesti. Tämä ei todellakaan ole maksettu mainos, vaan olen ehdottomasti tyytyväinen asiakas. Jokainen joka on ollut sekavan tilanteen keskellä ajatukset solmussa, osaa varmasti arvostaa sitä että tietyt asiat hoituvat nopeasti aiheuttamatta ylimääräistä päänvaivaa.
Ps.Muistakaa matkavakuutukset, sillä KOSKAAN ei tiedä mitä elämä tuo eteen.

Esittelyssä viallinen äitityyppi

Täällä viallinen äiti, Moi! Mikähän siinä on, etten sopeudu, osaa tai halua olla mikään tarjolla olevista mutsimalleista. Sen kummemmin asiaa miettimättä, olen luonut ihan oman vanhemmuuskuplani, jossa elän, siis olen.

 Esittelyssä viallinen äitityyppi:

“Matkamutsi”

Olen ihan järjettömän saamaton äiti. Harmittaa ja kiukuttaa, etten pahimpina päivinä saa vietyä lapsiani edes ulos. Se lisäksi heijastuu lasteni käytöksestä myöhemmin. Kun olen vihdoin energinen auringon paistaessa tai hankien kohotessa, saan osakseni valtaisaa nurinaa ehdotuksistani. Ketä joku puisto kiinnostaa. Ei jaksa kävellä. Joskus myönnyn ja ruokakauppa on päivän ainoa kohokohta. Kun lunta tuli taivaan täydeltä, olimme vihdoin löytäneet rytmiin päivittäisen ulkoilun. Tänä aamuna katsoin ikkunasta vesisateen runtelemaa eilistä luminietosta ja totesin että “kiva”. Taas alkaa kamppailu omaa jaksamista vastaan.

Ei tietenkään aina ole näin, mutta aivan liian usein. Parhaimmillani olen kesällä tai kauniilla säällä. Ja ulkomailla. Siellä jaksan tehdä niin paljon kaikkea, että en ymmärrä ollenkaan miksi olen aina yksin lähdössä kello yhdeksän illalla etsimään leikkipuistoa tai iltapalaa. Liikkuminen on helppoa ja mukavaa. Eikä vähiten siksi että ne saatanan toppahousut-kurahousut-villasukat-kumisaappaat-yhdistemät saa heittää roviolle. Äitiyteen liittyy paljon epävarmuutta, ontuvia ajatuksia, pelkoa ja vertailua. Tuntuu siltä, että voin kolmansissa maissa päästää noista irti ja olla vain onnellinen oma itseni, siis paras mahdollinen äiti. Mistä tämä voi johtua?

Siksi silloin kun pimeät suomalaiset seinät kaatuvat päälleni, yritän epätoivoisesti huutaa maailmankaikkeudelle, että etkö näe, olen parempi äiti ja parempi vaimo jossain lämpimässä! Mutta ei se näe. Tämäkään puoli ei ole vain kotiäidin salaisista muistelmista, vaan paistaa lastenikin käytöstavoissa.  Nimittäin jos olemme matkalla reissuun, se lasten kakkapäätakki on yhtäkkiä askarreltu väärinpäin päälle ja kengät nurinpäin jalkaan, kunhan mennään jo.

Pahinta kotimaainhoa potiessani tilannetta ei varsinaisesti ratkaise rakas aviomieheni, joka kokee voimakkaasti kuuluvuuden tunnetta tähän pimeyden valtaamaan talvipalatsiin. Ei hänkään ehkä sateista tykkää, mutta muuten taitaa olla täällä ihan riittävän onnellinen.

Onko mitään tehtävissä

Olen odottanut löytäväni ratkaisun ongelmaani, mutten tiedä mistä sitä etsisin. Kerran käytin lähes vuoden Australian maahanmuuttoon, joka ei koskaan olisi onnistunut. Etsin Artun hoitajalupiin järjestöjä, osavaltiosponsoreita ja otatinpa koirastakin vaadittavat testit. Ehkä työpaikka ulkomailla joskus onnistuu tai sitten ostan kirkasvalolampun. Yhtä kaukana me ajatuksinemme Artun kanssa pahimmillaan olemme. Onneksi emme aina ja kyllä Arttukin on sopeutunut ajatukseen työpaikasta toisessa maassa.

Esikoisemme täyttää tänä vuonna kuusi. Ympärillä kuhisee. Kaikki kertovat kuinka viimeistään nyt “tuo touhu” loppuu ja lapsi menee kouluun. Usein tämän kommentin kuullessani vääntelen tuolissani, sisälläni kaikki ne asian joiden kautta olemme koulua miettineet. Haluaisin sanoa, ettei ole yhtä ainoaa tapaa kasvaa isoksi. Haluaisin osoittaa meidän oikeasti upeasta koulujärjestelmästä muutaman epäkohdan. Haluaisin sanoa, että teemme itse päätöksemme liittyen lastemme koulutukseen. Haluaisin nähdä, että minuun luotetaan vanhempana.

No, voin kertoa, että en ole hakenut sitä esikoulupaikkaa. Jos olemme Suomessa eskarin alkaessa, tottakai Jadekin menee esikouluun. Meillä kuitekin on toinen vaihtoehto kotieskarista reissun päällä ja vielä kolmas ulkomaisesta koulusta. Aika näyttää mitä tapahtuu, mutta mitä tulee minuun äitinä, kieltäydyn menemästä valmiiseen äitimuottiin, se nyt on varma. Muoteissa ei ole koskaan ollut erityisen tilavaa.