Pallontallaajat.net
Valikko

Neljä kuukautta tien päällä

Tuntuu kuin olisimme vasta hypänneet koneeseen koleasta säästä Helsinki-Vantaan tutulta lentoasemalta. Tarkalleen siitä on 118 päivää. Tasan sen verran kokemuksia, kohtaloita, lämpöä, eri paikoissa herättyjä öitä.

Nyt todellisuus tuntuu kaukaiselta. Pelottavalta ja vieraalta. Mitä seuraavaksi? Sopeudunko? Entä lapset? Muistanko taas kaiken aamusta iltaan. Mitä pitää tehdä, missä käydä ja mitä ostaa kaupasta. Ehdinkö enää lukea kirjaa? Pelkään että ilmassa on kaikki se mitä taaksemme hylkäsimme. Yleinen ilmapiiri kotimaassa on ollut jo pitkään riitaisa, synkkä, masentava. Sää on kamala. Aijon silti hymyillä ja täyttää taskut auringonsäteillä.

Vaikka nautinkin enemmän siitä, ettei tarvitse välittää puhtaista vaatteista, uusista kännyköistä ja rahasta. Mitä jos parasta mitä tiedän, on opetella lasten kanssa kalojen nimiä ja kerätä näkinkenkiä? Joogata jouluaattona balilaisessa kämpässä. Istua hiekassa ja antaa aallon pärskähtää syliin. Kiivetä vuorelle katsomaan auringonlaskua. Suukotella riippukeinussa. Juoda janoon vettä. Kirjoittaa kotiin.

20160112_104738

Niin taikka näin, edessä on kotiinpaluu varmempana kuin koskaan. Samalla inhottava, samalla rakas. Vastassa meitä on perhe, ystävät, työt ja velvollisuudet. Ne syyt miksi jonnekin palataan. Leipokaamme siis omenapiirakoita ja kerrotaan tarinoita, niistä mitä kukin meistä on puolen vuoden aikana kokenut.

On meillä vielä vähän aikaa, pieni ikuisuus.

Koska kohta tämä niin ihana unelmamme on enää hiuksenhieno muistojen verho, jonka voin joskus vetää kalsean betonipihalle suunnatun ikkunani eteen ja vaipua hiljaa auringon syleilyyn. Kun tyttäreni pieni käsi painaa simpukan korvalleni ja kuiskaa: ”kuuletko äiti meren?”

20160112_115815_HDR

Edellinen viesti Seuraava viesti

Saatat myös pitää näistä

Ei kommentteja

Jätä vastaus