Pallontallaajat.net
Valikko
Kuukausikohtaiset arkistot

syyskuu 2015

Saari nimeltä Malapascua

Miten päädyimme tänne?

Saavuimme Singaporesta täydellisen väsyneinä Manilaan, Filippiinien pääkaupunkiin. Oli public holiday ja väkeä liikkeillä sankoin joukoin. Kusetus alkoi odotetusti heti kentältä. Olimme tiedustelleet infotiskiltä tärkeimmät jutut. Matkaa majoitukselle olisi noin tunti ruuhkassa ja hinta liikkuisi siinä 450peson kieppeillä. Taxicounter löytyisi vasemmalta ulkoa. Ovesta ulos, jossa ystävällinen leidi nappasi herra A:n rinkkoineen kovaan myyntipuheeseen. He jatkoivat matkaa edellemme ja tien ylitettyä vasemmalle. Ajattelin että ok, oikeaan suuntaan hävisivät. Herra A tuli takaisin silmät suurina ja paljasti hinnaksi 2500pesoa. Juhlapyhä ja vesisade kuulemma nostivat hintaa. Peli poikki hetkeksi ja pieni ympäripyörähdys paljasti liikenteenjakajan kohdilla suojatien puolivälissä oikean taksitolpan. Juoksuaskel takasin päin ja hinnaksi tuli matkan pituuden perusteella huimat 600pesoa. Lepäsimme ja söimme kaksi päivää.

Manilalaisessa hostellissa piirtelimme silmissämme haavekuvia seuraavasta etapista. Viimetingassa kädenväännön voitti pieni Malapascuan saari koillis-Cebulla. Yritimme järjestää lauttalippuja välille Manila-Cebu. Matka kestäisi 22h ja hytti neljän hengen bunkeilla maksaisi noin 5000 pesoa (about 100e). Lennot Cebu cityyn kustantaisivat saman verran, mutta kulutettuamme lentokoneiden penkkejä varsin ahkerasti, olisimme olleet erittäin valmiita lauttamatkaan. Olisihan siinä säästynyt yhden yön majoituskin. Neljän hengen hytit olivat kuitenkin täynnä ja seuraavaksi meille tarjottiin panttilainaamon ja matkatoimiston risteytyksen luukulta 12tonnin sviittiä. Ei kiitos. Palasimme siis tyhjin käsin kämpille, josta buukkasin lennon Cebulle seuraavaksi päiväksi.

20150926_113740

Koris näyttelee Filippiineillä isoa osaa

Matka Malapascualle

Lähdimme aamuneljältä kohti lentokenttää. Tämä oli kuudes lento viikon sisään. Ensimmäinen joka oli aikataulussa. Suloinen lentoemo kävi erikseen kysymässä jos haluaisin vauvalle turvavyön lennolle. No kiitos mielelläni ja jos ei ole liioittelua, niin ihan pelastusliivinkin. Nämä yleensä ilmailusäännösten mukaisesti tuodaan automaattisesti ennen koneen nousua sylilapsille.

Runsaan tunnin lennon jälkeen laskeuduimme ihan suloiselle saarelle, josta siirryimme pikasesti bussiterminaaliin. Bussi Maya portiin oli tekemässä lähtöä, joten nakkasimme äkisti rinkat dösään ja juoksimme rakon tyhjennykselle. Sullouduimme täyttyvän bussin takaosioon. Huikkasin perältä kuljettajalta kuinka kauan matka päätepysäkille Mayaan kestäisi.

-”Four hours!”

-”what??”

-”about four hours mam!”

Istuimme molemmat lapset sylissä kuusi tuntia takapenkeillä täydessä bussissa. Sanat ilmastointi, lounas ja ehjä penkki olivat toteutumatonta utopiaa. Kyyti oli pomppuisin koskaan kokemani. Oikeasti pelkäsin neiti A:n niskojen puolesta. Matkan pituus oli iso yllätys, sillä lukemani ”kuinka pääset perille”-yhteenveto antoi ymmärtää hyvin paljon muuta. Maya portista kulkee enemmän ja vähemmän virallinen katamaraaniyhteys Malapascuan saarelle. Amerikkalaisreissaaja kertoi seuraavan kuljetuksen lähtevän kello kaksi. Olimme olleet samalla aamulennolla ja juttelimme odotellessamme niitä näitä. Yllättäen kukaan meistä ei ollut sukeltaja, vaikka saari on kuulemani mukaan oikea sukeltajien päiväuni. Puolen tunnin venematka saattoi alkaa, kun muodolliseen hinnankorotukseen oli saatu kaikkien hyväksyntä.

20150927_121918

Hätäinen kuva suloisesta penkistä noin suunnilleen.

20150927_141523

Havaintoja Malapascualta

Saarelle saavutaan katamaraanin kannelta soutuveneellä, joka maksaa joitain pesoja –  luonnollisesti. Rannassa on paikallisia oppaita rivissä ja he valitsevat itselleen asiakkaat. Toisin kuin muualla, näille kavereille ei tarvitse maksaa mitään, he saavat provisionsa majapaikalta tai ravintolalta jonka asiakas valitsee. Minua ei haitannut vanhan herra Jojon läsnäolo, mutta herra A oli jokseenkin vaivaantunut. Jojo vei meitä bungalowkylästä toiseen sitkeästi, vaikkei meille mikään käynyt. Päädyimme lopulta ilmastoituun bungalowiin Bountybeachille. Tämä oli ainokaisia paikkoja meren rannalla uima-altaalla. Riistohintaan 1800pesoa/yö, suostuimme nihkeästi ottamaan vain kaksi yötä. Olimme niin väsyneitä, että kaaduimme sänkyyn seitsemältä illalla.

20150927_173021

Kukonlaulun aikaan heräsin ja näin kauniin valkohiekkaisen palmureunaisen rannan jonka meri kimelsi kirkkaan sinisenä. Erivärisiä kukkia, simpukoita ja mikä parasta: ei ketään. Saaren koosta johtuen aloin epäillä löytyykö täältä ollenkaan automaattia. Respa vahvisti epäilykseni, jolloin jouduimme taas rahavaikeuksiin. Tarkoitukseni oli nostaa rahaa Cebu cityssä, mutta bussin tiukan aikataulun vuoksi se jäi. Maya portissa ei ollut automaattia, eikä itseasiassa mitään muutakaan. Keksimme vaihtaa varakassamme 150 dollaria eräässä sukellushotellissa pesoiksi, joten rakahuolemme on nyt hetkeksi sivuutettu. Saarella ei ole juuri muutamaa ravintolaa ja hotellia lukuunottamatta mitään. Harrastusmahdollisuudet ovat snorklaus ja sukellus, joihin täällä on taivaalliset puitteet. Sää on näyttäytynyt todella tuulisena, mutta siitä huolimatta asteet pysytelleet yli 30°c. Muuta tehtävää on yleinen oleminen, koirien ruokkiminen, hieronta (rannalla 300 pesoa) uiminen ja paikallisten kanssa rupattelu.

20150928_171723

Mis mun koirat on??

20150929_083750

Oppi kulkee suvussa.

Kierrettyämme valtaosan kaikista vapaana olevista huonesta, nöyryimme ottamaan kaksi lisäyötä tästä samasta bungalowista. Lupasin syödä nuudelikeittoa seuraavat päivät, jotta budjetti saadaan taas kasaan. Herra A:n ilmastointilaitepakko maksaa meidät pian perikatoon.

Lämpöisiä terkkuja toivottelee

Kiti

Vastassa Aasia

Viimeksi kirjoitin Manchesterista, josta emme olleet järin kiinnostuneita tuhlattuamme kaiken energiamme muuhun kiukutteluun. Nappasimme seuraavana aamuna junan Lontooseen, joka puolestaan vaikutti lyhyellä läpikulkumatkallamme kovin sympaattiselta kaupungilta. Iso peukku undergroundille, joka kuljettaa vaivatta kulkijan Lontoon joka kolkkaan. Lähdimme illansuussa yölennolla kohti Jakartaa.

20150922_111248

Manchesterin Pariisilainen(?) kirkko. Meni vähän ohi, mutta ihan näyttävä.

Aamupäivällä koneemme laskeutui stopoverin merkeissä Sri Lankan Colomboon, joten meillä aukeni loistomahdollisuus pyöriä vuorokausi tuolla. Colombon kentällä hakeuduin infotiskille tiedustelemaan mistä voisimme saada transit visan passeihin. Virkailija opasti eteenpäin seuraaville kopeille. Toistin lentoyhtiön tiskillä kysymykseni, johon vastattiin päänpyörityksellä. Ei viisumivaatimusta yhdeksi yöksi. Sri Lankan Airlines tarjosi hotellin lounaineen ja illallisineen. Kyydit luonnollisesti sisältyivät. WAU. Kyseinen lentoyhtiö järjesti meille myös päivän varoajalla koneen etummaiset economypaikat pyytämättä. Henkilökunta oli äärimmäisen avuliasta, eikä turvallisuuskysymys edes käynyt mielessä. Kalusto jolla lensimme, oli sekin uutuuttaan hohtava.

Olin bookannut yön hostellista läheltä lentokenttää. Kun tämä osoittautui taas hukkabookkaukseksi, majatalon isäntä tuli linjoja pitkin kailottaen kunniani. Ei lämmittänyt hänen mieltään, että tarjouduimme maksamaan käyttämättä jääneen yömme, joten jäi maksamatta.

Tutustuimme Colombossa malesialaiseen Diaan, joka oli juuri päättänyt opinnot Englannissa ja teki matkaa kotiin. Oli todella antoisaa vaihtaa kokemuksia kulttuurieroista pohjoismaiden, Britannian ja Malesian välillä.

Kirjoittaessani tätä kökötelemme (TAAS) koneessa jossain Sumatran yllä. Tytöt nukkuvat minun molemmin puolin ja herra A sekä läppäri katosivat jo ennen nousua tyhjälle penkkiriville. Turbulenssi on ravistellut koko lennon ajan. Ostimme Englantivitutuksessa jatkolennot Singaporeen asti, mutta tuntuu että matkantekoa on suoritettu viime päivinä enemmän kuin Alluun on matkaa krapula-aamuna, joten jatkolento saattaa jäädä käyttämättä. Joka ikinen lihas kramppaa ja unen puute alkaa näkyä naamasta. Muuten uskomaton tunteiden konvehtirasia, josta tulee pelkkiä ananastäytteitä ”herkkuja”, alkaa olla takanapäin ja hymy hiipiä kasvoille. Seisoimme vauhkoavan Intian valtameren ääressä hetki sitten varpaat aalloissa. Tämä maailma on kotimme.20150923_162702

Kiti

Pulkallinen päivää alamäkeen

Anivarhain eilen aamulla hieroimme unihiekat silmistämme ja suunnistimme Helsinki-Vantaalle. Heti check-inniä tehdessä itsepalvelupisteellä havaitsin, että ensimmäisen lentomme paikat ovat ympäri konetta. Siis tuo 3-vuotias täysin erillään. Muutamat tietävät meillä olevan tästä hiuksia nostattava ennakkokokemus Cathay Pacificin kanssa, joten suuntasimme oitis tiskiä kohti. Paljon parjattu Finnair sai meiltä pointsit kotiin huikean hyvällä asiakaspalvelullaan. Suit sait sukkelaan olimme tehneet selvityksen rinkkoinemme aina Kambodzaan asti. Istumapaikatkin järjestyivät täydessä koneessa. Emme osanneet aavistaa mitään.

Tulimme aikaisesta paikallaolostamme huolimatta portille viimetinkaan, jotta pääsisimme suoraa tietä koneeseen. Manchesterin koneessa oli kuitenkin kaksi eri vikaa, joita ei tolkuttoman pitkäkestoisesta korjaushetkestä huolimatta saatu kuntoon. Saatuamme korvaavan koneen, lentomme oli yli kaksi tuntia myöhässä aikataulusta. Tämä tiesi ongelmia Brittein päässä jätkolennon kanssa. Otimme kaikesta huolimatta päiväunia tyytyväisinä matkalla Manchesteriin.

Kun kone viimein pääsi laskeutumaan, ampaisimme kiireellä juoksuun kakarat käsivarsilla. Halki täpötäyden lentokentän viiletimme, yrittäessämme keretä jatkolennollemme Hong Kongiin. Kun henkilökunta auttoi meitä loppuun huvenneesta ajasta huolimatta oikealle portille, koimme huojentumisen tunnetta. Sanoin herra A:lle, miten hienosti kaikki täällä toimii. Harhakuvitelmaa. Turvatarkastaja halusi neiti A:n syliinsä ja lähti esittelemään häntä kollegoilleen! Yritimme huhuilla häntä kiireesti takaisin. Portille saavuttuamme Cathay Pacificin neitoset alkoivat udella paluulippua pois Kambodzasta. Olimme jo tehneet checkauksen Suomessa, joten en saanut kiinni miksi tätä NYT enää kysyttiin. Sitäpaitsi, lentohan oli menossa HongKongiin. Sivusilmällä näimme koneen irroittautuvan putkesta, mutta anelimme vielä mahdollisuutta bookata vaadittava lippunen koneella muutaman portin päässä. Kun mieheni kädet hiessä näpytteli viimeisen sivun maksutietoja, virkailijan puhelin soi: kone oli matkalla kiitoradalle. Me jäimme kuin jäimmekin Manchesteriin.

Saimme tämän farssin jälkeen kylmää kyytiä joka tuutista. Meidän vika. Olin etukäteen etsinyt tietoa maista joissa maastapoistumisdokumenttia tarvitaan. Ja siitä huolimatta näin kävi.

Taksikuskimme esitteli brittiläistä asikaspalveluasennettaan, joka jatkui iloisesti myös majatalon pitäjämme puolesta. Ihan suoraan sanottuna, todella hankala päivä. Englanti on kuitenkin ihan käymisen arvoinen maa. Silti hintavaksi paikaksi täällä velloo äärimmäisen epäkiitollinen ilmapiiri. Vaikea tästä tilanteesta on mitään positiivista riipaista.

20150921_182934

20150921_182948_HDR

Huomenna otamme junan Lontooseen. Stay positive, toiminee hyvänä iskulauseena. Ihanaa että neiti J nauttii mistä hyvänsä reissaamiseen liittyvästä. Siitä saan paljon ruutia tulevaan!

20150921_183435_HDR

Terkuin Kiti

Jäähyväisten sietämättömyys

Lähtemistä edeltää aina jäähyväiset taustajoukoille. Vaikka emme lähde lopullisesti, lähdemme silti pois.

En ole liiaksi elämäni aikana joutunut hyvästelemään läheisiäni. Ehkä mieleenpainuvimmat  jäähyväiset ovat olleet lapsuuden muutto pääkaupunkiseudulle. Tuolloin hyvästelemäni kaverit ovat edelleen tuoreessa muistissa. Uudelleen hyvästelin vasta muuttaessani Vekarajärven varuskunta-alueelle suorittamaan asepalvelusta. Sieltä toki käytiin kotona lomilla. Viimeiseksi sanoin heipat työkavereilleni miltein nelisen vuotta sitten, kun jättäydyin lapsentehtailuvapaalle. Muutaman rakkaan ihmisen ja eläimen olen joutunut hyvästelemään aikain saatossa sateenkaarisilloille.

Tässä sitä seistään aika tiukan paikan keskellä. Hyvästely ei tee pahaa jos asiaa ei ajattele, mutta kyllähän se tippa nousee linssiin heti jos sille antaa mahdollisuuden. Toiset on tavallaan helpompi jättääkin ja toiset taas ei. Sanoisin että lasten kanssa kaikki on hyppysellisen hankalampaa, kun heillä on kovin kriittisessä vaiheessa suhteiden luominen ja rutiinit. Kokonaiskuvaa tarkastellessa melko helpolla olemme silti päässeet. Tiedän että itku tulee kentällä, eikä sille mitään voi. Nykyteknologian avulla ei toisaalta taas kauas karata. On Skypeä ja Viberit, Facebook ja Whatsapp. Ihan joka mestoilta löytyy nettiyhteys, joten pakeneminen on tehty miltein mahdottomaksi. Herra A on sitäpaitsi niin jäätävässä symbioosissa piirilevyjensä kanssa, ettei edes etelän aurinko sitä sulata. Kertonee ehkä jotain se, että mukaan piti mahduttaa läppäri, tabletti ja kännykkä x3. Kaikesta päätellen olemme siis saatavilla…

Itselleni rankinta, jopa ylitsepääsemätöntä tuntuu olevan koirien jättäminen. Painin moraalituskissani, enkä osaa päättää teenkö itsekkäästi vai hyvin itsekkäästi. Kerron tunnin välein eläinlapsilleni että ”äiti tulee kyllä takaisin” ja jakelen rapsutuksia tuon tuosta. Aiemmat reissuthan ovat olleet ihan kamelin pieruja tähän verrattuna.

Mitään muuta jännitystä ei ole vieläkään havaittavissa. Sain äsken rinkat lähtövalmiiksi, hieman rahaa vaihdettua ja kävimme vielä nappaamassa pari kuvaa minusta ja neiti J:stä. Viisumeihin noita kuvia lähinnä saattaa tarvita. Olemme saaneet uskomattoman paljon kannustusta ja apua lähipiiriltä ja vähän etäämmältäkin. Todella rohkaisevaa 🙂

Syksy on saapunut saattelemaan meidät matkaan ja hyvä niin. Puhdas ilma ja syyssateet ovat yksi rakkaimmista jota kotimaallamme on tarjota, joten ilolla otan ne vastaan ennen kuumankosteaa Kaakkois-Aasiaa.

cute-rain-in-mirror

Lämmöllä Kiti

Pohjoisen lapsi on monelle nähtävyys

Kuvitelkaa kuinka kaunis voi olla tarunhohtoinen pohjolan vaalea lapsi, jolla on auringonsäteissä kylpevä kultainen tukka ja punaiset posket valkoisella iholla. Siitä huolimatta, että valtaosa väestömme lapsista sopii edellä mainittuun kuvaukseen, on albiinolapsemme harvinainen näky heti pohjoismaiden ulkopuolella.

Ihailen suuresti monien kansojen avointa ja sympaattisen kiinnostunutta asennetta vieraitaan kohtaan. On imartelevaa ja helpottavaa että lapset ovat keskipisteenä monessa tilanteessa. Suosittelenkin käyttämään etua hyväksenne lentokentillä, ravintoloissa ja muualla siihen tarjoutuvalla paikalla. Hyvin usein eksoottinen lapsi on yhtä kuin viplippu jonon ohi.

1888691_10152229644282384_1759438347_n

Asialla kuitenkin on myös kääntöpuolensa. Meidän supisuomalaiseen tapakulttuuriimme ei lukeudu vieraiden kosketukset, syliinkaappaaminen tai karkkia tarjoava ikäihminen kadunvarressa ilman taka-ajatuksia. Lintukodossamme opetetaan päinvastoin pienestä pitäen välttämään tällaisen toiminnan kohteeksi joutumista. Joten miten pienen lapsen saisi ohjelmoitua ymmärtämään, että ulkomailla liikkuessamme tämän kaltainen toiminta voikin olla vilpittömimmillään suoraan sydämestä kumpuavaa ihailua? Tai ehkä lapsen ei tarvitsekaan sosialisoida ulkomailla paikallisten lähestymisyrityksistä huolimatta?

Sanon suoraan, että monesti siirtyminen jalkaisin on ahdistavaa. Hyvin pian kadulle päästessämme tytöiltä vaaditaan ensimmäisen kerran kättä suukoteltavaksi tai koko lasta syliin hyppyytettäväksi. Nykypäivänä nämä kohtaamiset hirvittävät, sillä en haluaisi lapsieni joutuvan painostetuksi millään muotoa. Epätoivoissani alennun useasti etsimään ratkaisua päivä päivältä eskaloituvaan tilanteeseen. Ensin koitan saada jälkeläiseni jutustelemaan edes vähän jotain hellohello-mantraa, yleensä tuloksetta. Tuntuu pikemminkin siltä, että muutaman minimummon jälkeen neiti J (jolla lähinnä kokemusta tästä on) rakentaa Berliinin muurin hänen ja paikallisten väliin, eikä ota poskennipistelijöitä kuuleviin korviinsa.

1794801_10152229648962384_2096561693_n

Joskus taivalta ollessa takana jo useampi viikko, astuu kuvaan toinen vaihe, jolloin alan kokea äitiyteen liittyvää velvollisuutta puolustella vaivaantuneita tyttöjäni. Tällöin alan keksiä verukkeita heidän suojakseen. Milloin ujo, milloin väsynyt tai kipeä. Siinä on äititrävelleri pahasti puun ja kuoren välissä yrittäessään kunnioittaa paikallisia ja verkostoitua, samalla suojellessaan omiaan. Usein itsekin jo lopen uupuneena hiustenlääppijöihin.

Haastavaksi koen myös valokuvista kieltäytymisen, jota huomaan joutuvani silloin tällöin tekemään. Haluaisin sinisilmäisesti uskoa ihmisten hyvyyteen, mutta ensisijainen velvollisuuteni on suojella pienten yksityisyyttä. Voin vain kuvitella kuinka häkeltyneitä ja ahdistuneita lapset saattavat siis olla jatkuvasti toistuvasta huomiotulvasta. Isomman kanssa olemme pyrkineet puhumaan jo asteittain kultturieroista. Uskon että ilmiöön tottuminen ja siitä keskustelu ovat kaksi avainta kiperähköön tilanteeseen.

Ratkaisevin tekijä sille mihin suuntaan kohtaaminen luisuu, on muukalaisen lähestymistapa ja ulkonäkö. Viimeinen siksi, että lapsen mieli kehittää luottamuksen lempeään ja rauhalliseen ihmiseen, mielummin kuin rähjäisen näköiseen puliveivariin. Kieltäytyminen yhteisestä tutustumishetkestä laukeaa herkimmin hyökkäävästä ja ehdottomasta tyylistä, joka onkin mielestäni röyhkeää kulttuurista riippumatta. Kai sitä voi käytöstapoja odottaa edes jonkunmosia.

Lapsi on kaikesta huolimatta mahtava jäänmurtaja ja keskustelun avaaja, joten jatkan ehdottomasti siedätyshoitoa niin itseni kuin tytärteni kohdalla. Olen siis ilman muuta miljoonista kehuista imarreltu. Kuten mainitsinkin edellä, mikään ei ole niin sympaattista kuin kahden maailman kohtaaminen ja siitä syntyvä ilo!

Millaisia kokemuksia teillä on aiheeseen liittyen?

Oletteko löytäneet kaikkia miellyttävän ratkaisun tuttavuutta tekevien kanssa?

 

Kiti😘