Pallontallaajat.net
Valikko

Kuinka toteuttaa perheen reppureissu minibudjetilla?

Voiko lasten kanssa matkustaa edullisesti ja autenttisesti?

Jos voi, mitä pitää ottaa huomioon ja mihin varautua? Onko kaikki kuitenkin vain liian vaikeaa ja vaarallista? Voiko koskaan saavuttaa enää sitä jännittävää tunnetta, kun on vieraassa maassa ja tietämätön huomisesta? Kyllä voi!

Tässä postauksessa kuvailen henkilökohtaisesta perspektiivistä käytännön toimia joita itse sovellamme rakkaan harrastuksemme hengittäessä niskaan.

Miten päättää minne voi mennä?

Kun teemme lähtöä, mietimme toki mitä riskejä kohteissa mahdollisesti on. Esimerkiksi malariariski ei automaattisesti torppaa suunnitelmia, mutta vaatii lähempää tarkastelua muun muassa sadekausista tai korkean riskin alueista. Näitä voivat olla esimerkiksi maaseutu tai viidakko. Koitamme kiertää kauempaa myös laajat levottomuudet ja tietysti sota-alueet.

Tietenkin lentäen, vai?

Sitten kartoitamme matkustusmuotoja ja mitä mikäkin maksaa. Vaikkapa lentokoneessa yli kaksi vuotiaalle täytyy ostaa oma paikkalippu, mutta junassa ja bussissa lapsi voi tulla yleensä vanhemman sänky- tai sylipaikalla jopa 5-vuotiaaksi saakka. Tämä on yleinen käyttämämme rahansäästömuoto, vaikka aina matkanteko ei olekaan kovin tilavaa ja ilmavaa. Maateitse matkustaminen on sitäpaitsi myös ekologisempaa ja leppoisampaa. Lensimme kohteesta toiseen paljon molempien lasten kanssa, heidän ollessa alle kaksi vuotiaita, jolloin lentäminen on vielä edullista.

Näillä mentiin Kiinassa. Äidithän istuu lattialla!

Junassa oli hieman tilavampaa.

Missä yöpyä?

Majatalojen hyvä tietää-osiosta tarkastamme aina ensin miten mesta suhtautuu lapsiasiakkaisiin. Käytännössä etsimme kohtaa jossa sanotaan esimerkiksi näin: “kaikki alle 4-vuotiaat majoittuvat ilmaiseksi kun käytetään huoneessa olevia vuoteita” ja myös tätä tietoa voi löytää paljon, jos samassa sängyssä nukkuminen ei ole vaihtoehto: “ilmainen vauvansänky saatavilla pyynnöstä”. Toisinaan lapsia ei toivoteta ollenkaan tervetulleiksi. Kun löydämme itsellemme sopivat ehdot, teemme varauksen kahtena aikuisena edullisimman palvelun kautta. Varatessa huonetta, kirjoitamme lisätietoihin että kanssamme matkustaa kaksi lasta, iät, sekä sen ettemme kaipaa heille maksullista lisävuodepaikkaa. Toinen vaihtoehto voisi olla kokonainen dormi, esimerkiksi neljän hengen perheelle neljän sängyn dormi. Jaetut kylpyhuoneet tiputtavat taas hintaa ja ovat usein erittäin siistejä. Homestayt ja B&B majoitukset ovat usein edullisia. Hyvän hinnan voi saada myös walk-in periaatteella. Tarjouksia metsästämällä ja hieman useammin majoitusta vaihtamalla voit löytää myös hyviä hotellitarjouksia. Olemme asuneet useasti esimerkiksi neljän tähden hotelleissa 20-30 eurolla /yö. Jos aamupala sisältyy huoneen hintaan, säästää taas euroja. Lapsille voi ostaa kaupasta muroja tai leipomosta tuoreita croissantteja aamuantimiksi.

Aamuleikit Laosissa majatalon terassilla.

 

Kotimajoituksemme Mongolian aroilla.

Viihtyvätkö lapset?

Lapsia ei tarvitse viihdyttää joka käänteessä. He saavat takuulla osansa adrenaliinista, jonka uusi muuttuva ympäristö aiheuttaa. Energiaa kuluu myös, kun etsitään porukalla oikeaa bussipysäkkiä, jutustellaan paikallisten kanssa ja juostaan katsastamassa majoitusantia. Pienet ihmiset ystävystyvät ikätotovereihinsa hämmästyttävän nopeasti ja helposti. Lähes kaikki matkan varrelle osuvat leikkimestat on tietenkin tsekattava! Ilmaisia leikkipuistoja löytyy miltein joka kaupungista. Rannalla hengailu on ilmaista, kuten myös lähellä ilmaista on esimerkiksi mehukkaat vesimelonit välipaloiksi.

Mongoliassa päiväkodin pihalla tutustumista paikallisiin leikkikaluihin.

Kiinalainen leikkipaikka.

Laosissakin pääsi keinumaan.

Vakuutukset

Matkavakuutukset kannattaa tarkistaa kuntoon myös lasten osalta. Osa matkavakuutuksista kattaa automaattisesti alle 15-vuotiaat lapset kun huoltaja on vakuutettu. Tapaturman tai sairauden sattuessa kaukana isoista sairaaloista, pysy rauhallisena ja pyydä apua paikallisilta. Vaikka olisit sivistyksestä kaukana, paikallisen lääkärin tai vastaavan hoitoalan henkilön pakeilla käyminen harvoin maksaa muutamaa euroa enempää. Tämänkin summan voi halutessaan hakea takaisin vakuutusyhtiöltä jälkikäteen. Lääkkeitä tuppaa olemaan tarjolla missä vain minikaupassa tarvittaessa. Muista että kaukaakin on vain lyhyt matka lähimpään sairaalaan hätätapauksessa.

Mitä tehdä?

Suosimme hakeutumista pois isommasta turistivirrasta, mutta silti katsastamaan kuuluisimmat nähtävyydet. Tavallaan pysyt näin verkostossa mukana ja tapaat nähtävyyksillä muita reissaajia, mutta pääset esimerkiksi maaseudulla majoittumalla kurkistamaan siihen aitoon elämään haisevan baarikujan ja juopottelevien teiniaikuisten sijasta. Paikallinen väestö harvoin arvostaa möliseviä öykkäreitä, joten rauhallinen, selvä ja hymyileväinen lähestymistapa on suotavaa. Lasten kautta on helppo rikkoa jäätä, sillä lapset ovat kovin rakastettuja ympäri maailmaa ja pohjoisen maailman lapset monen mielestä erittäin suloisia ja eksoottisia. Lasten kanssa saatat päästä lentokentillä jonojen ohi, saada upgraden parempaan huoneeseen tai ilmaisia nameja kaupanpitäjiltä.

Kun väsyttää, levätään.

Tärkeää on uskaltaa kokeilla asioita, vaikkapa patikointia, kuumia lähteitä, kaukaisinta saarta, bussimatkoja, telttailua ja kaikkea näiden väliltä, vaikka mukana kulkisi useampikin lapsi. Lapset mukautuvat ja ovat kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta. Lasta kannattaa tarkkailla ja kuunnella herkällä korvalla.

Mitä teettekin, muistakaa tehdä se yhdessä!

Kiemuroita Jinghongissa ja odotettu Laos

Aamuauringon säteet lämmittivät niskaa, kun kävelimme pitkin poikin autotien viertä linja-auto-asemalle. Olimme täydellisen valmiita jättämään Kiinan ja muuttamaan lämpimämmille leveysasteille. Mikään ei tänään voisi pilata tunnelmaa.

Bussiasemalla asiointi oli vaivatonta. Bussilippujen huokean hinnan (~9e) vuoksi ostimme Jadelle poikkeuksellisesti oman paikan. Tällä kertaa pilettejä tuli siis ostettua kolme, Aavan matkustaessa sylipaikalla. Emme osanneet varautua edessä siintävään shitstormiin.

Kiinalaisia sääntöportaita

Pitkän odottelun jälkeen virka-asuinen rouva kajautti saliin, että on aika nousta metallinpaljastimen kautta bussiin. Pääsemättä turvatarkastusta pidemmälle, lipuntarkastaja pyysi jo kertaalleen leimaamansa liput takaisin. Hän tarkasteli niitä erityisen tarkasti pienen puisen pöytänsä ääressä ja pudisteli päätään. Seuraavaksi suikkapäiset kiinalaisvirkailijat puivat keskenään lippujemme aiheuttamaa ongelmaa. Vähitellen meille valkeni, ettemme virkailijoiden yhteispäätöksestä johtuen tulisi nousemaan tänään kohti Laosia matkaavan bussin kyytiin. Luovuttaminen ei oikein tullut kyseeseen, sillä olimme todella päättäneet lähteä tänään Kiinasta, emmekä ymmärtäneet alkuunkaan mikä ongelman aiheutti.

Epäselvää odottelua.

Yritimme kaikilla luvallisilla ja luvattomilla keinoilla saada maksamamme dösäpaikat allemme ja rinkat bussin katolle. Edelleen oli epäselvää mistä soppa oli syntynyt, koska yhteistä kieltä ei yksinkertaisesti ollut. Luulin, että meidän haluttiin ostavan myös toiselle lapselle oma paikka, jota ei enää ollut saatavilla. Bussi alkoi olla aikataulusta reippaasti myöhässä. Saimme päättäväisyytemme ansiosta puhelimeen englantia puhuvan henkilön, joka yritti selventää meille kuinka kyse on kiinalaisesta sääntöportaasta. Yhdessä linja-autossa sai tämän mukaan matkustaa vain kaksi lasta kerrallaan. Koska olimme ostaneet Jadelle oman paikan, tätä ei kuulemma oltu osattu huomioida lapsilukuun. Bussissa oli jo nyt yksi lapsi, joten lapsia olisi ollut nyt yksi liikaa… Tarina ei uponnut kovinkaan sulavasti meihin. Olisimme jokatapauksessa vääntäneet tästä kättä pidempäänkin, mutta kun tömäkkä bussikuski astui ajoneuvostaan kädet heiluen ohjaamaan meidät kyytiin jotta väline saataisiin vihdoin matkaan, olin ihan helpottunut. Näytti siltä, että paikat oli vain myyty yli ja meidät yritettiin siivota sivuun.

Huokaus ja helpotus, heipat Kiina!

Rajan yli Laosiin

Matkamme vuorten yli Kiinasta Laosin Luang Nam Thahan oli ikimuistoinen. Pysähtelimme vuoren rinteille juottamaan linjurin syylaria, tankkaamaan, pissalle, ostamaan hedelmiä ja välillä vaan päästämään taakse kertynyttä letkaa ohi. Ikkunat aukinaisina saimme ihailla ikivanhan Hinon kyydistä kun vuoristolaiset kantoivat puuta ja lapsiaan pilvien korkeudella, tai kun läpäisimme Kiinan puolella vuoret nykyaikaisesti tunneleita pitkin. Matkakumppanit tarjoilivat kiinalaisia eväitä, kuten hyytelöön upotettuja kananvarpaita ja etikkasäilöttyjä vihreitä kuulia (ei puhuta valitettavasti samanlaisista joita ukkini tapasi jouluisin syödä..)

Kiinan ja Laosin raja-asema.

Lopulta Laosissa

Laosin Luang Nam Tha oli täydellinen kylä pohjois-Laosissa. Peltoja, rutikuivaa kuumuutta, joki ja kauempana siintävät vuoret loivat kiinnostavan ja seesteisen kontrastin. Herkuttelimme iltaisin Luang Nam Thassa night marketin antimilla, mopoilimme vesiputoukselle ja nautimme lämpöisestä ja rauhallisesta kulttuurista. Näin pyörähti käyntiin parhaat hetkemme Laosissa.

Paikalliset lapset viilentymässä vesiputouksella.

Kilometrejä Kiinassa, kohti etelää

Ghengdusta Kunmingiin, Kunmingista Jinghongiin

Saavuimme perheen voimin aamuyöllä Kiinan eteläiseen osaan, Jinghongiin. Olimme aiemmin päivällä päätyneet junalla Kunmingiin, josta itsepäisinä pakottaneet itsemme seilaamaan erheiden perässä etsien oikeaa bussiasemaa, vain päästäksemme samana päivänä Jinghongiin. Toimitimme itsemme ensin väärälle bussiasemalle, josta johtuen vietimme yli tunnin Kunmingin metrossa kulkien edestakaisin, sekä toisen mokoman kuluttaen kenkiä Kunmingin kaduilla. Emme yksinkertaisesti halunneet maksaa Kunmingissa majoituksesta ja siksi sitkeänä pyrimme eteenpäin.

Bussiasema matkanvarrelta

Kaiken matkanteon päätteeksi perille päästyämme, Jinghong näyttäytyi jo trooppisena ja lämpimän kosteana kaupunkina. Kaipaisimme taksia bussipysäkiltä hotelliin, sillä julkisia kulkineita ei enää siihen kellonlyömään kulkenut. Paikalla oli vain yksi taksimies ja matkaa taitettavana liki kymmenen pitkää kilometriä, joten hintakilpailua oli turha odottaa. Ylihinnoitellun taksimatkan jälkeen olimme jälleen pimeällä kadunsyrjällä. Alueella ei liikkunut ainuttakaan ihmistä, eikä hotellistamme näkynyt merkkiäkään. Väsynyt taksinkuljettaja viittelöi agressiivisesti haluten meidät ulos autostaan, toimittihan hän meidät jo perille annettuun osoitteeseen. Ei auttanut kuin nostaa rinkat ja lapset pimeään tienposkeen ja miettiä seuraavaa liikettä. Sahasimme aluetta jolla hotelli kartan mukaan sijaitsi. Tilanne tuntui toivottomalta.

Hotelli vs. majatalo

Pitkien minuuttien jälkeen etäämmällä välähti satunnaisen oven pielestä roikkuvat kiinalaiset serpentiinit katuvalojen loisteessa. Rapistunut teksti oven yläpuolella olisi varmaankin paljastanut hotellin sijainnin aiemmin, mikäli kirjaimista olisi ollut vähän enemmän jäljellä. Astuimme sisään ihan siistiin hotellin aulaan, jossa ei ollut allaskarppien lisäksi mitään liikehdintää. Huhuiltuamme kotvan tiskin takaa nousi uninen sekä äärimmäisen vihainen kiinalaisnaisen pää. Aloin myöhäisestä ajankohdasta johtuen pikaisesti esitellä kännykässäni olevaa varausvahvistusta, toivoen että pääsisimme mekin pian kallistamaan päämme pehmoista tyynyä vasten. Vastoin odotuksia vastaanottovirkailija aloitti vimmatun huutamisen osaamallaan kielellä ja yritti viittelöidä meidät kipin kapin takaisin yön selkään. Tämä perin kiinalainen tapa hoitaa asioita (silloin kun et ymmärrä, kieltäydy yrittämästä) sai meilläkin hieman tunteet pintaan. Kiivaan sanaharkan jälkeen saimme avaimen huoneeseemme. Oven takana odotti saastaisin ikinä näkemämme h o t e l l i huone. Lattiamatto oli reikien, kuivuneiden sylkiklimppien ja erinäisten siementen ja muun irtoroskan peitossa. Sohva oli repaleinen ja lattialla lojuivat käytetyt 15denierin ihonväriset avokassukat. Parvekkeella oli romahtanut katosrakenne ja huoneen seinät itkivät hometta. Taas kerran päätimme lähteä aamunkoitteessa katsomaan keskustan majatalot.

Avatessani silmät tuossa jopa kiinalaisten haukkumassa läävässä, haravoin netistä muutamasta tarjolla olevasta majatalosta yhden, josta varasin huoneen perheelleni seuraavaksi yöksi. Bussi Laosiin lähtisi yhdeksältä aamulla, joten kävisimme ostamassa bussiliput samalla kun vaihtaisimme majoitusta. Kävelimme viitisen kilometriä floppihotellilta keskustaa kohti. Löysimme bussiaseman ja saimme liput seuraavalle päivälle.

Kohtasimme seuraavan haasteen, kun osoitteeton majatalo kertoi sivustolla sijainnikseen “300metriä bussiasemasta etelään”. Tuntien hikisen marathonetsinnän jälkeen palasimme aina tutulle bussiasemalle. Tytöt olivat jo taatusti väsyneitä ja nälkäisiä. Lähdin vielä kerran yksin etsimään hostellia, joka ei tarjolla olevien tietojen valossa voinut olla kovin kaukana. Ongelmaksi muodostui pikemminkin kuuteen suuntaan haarautuva risteys, jossa bussiasema sijaitsi. Tällä yrittämällä kuitenkin löysin paikan, joka piilotteli kahden kiinalaisen grilliravintolan väliin uppoavalla metrin leveällä kujalla. Kyltti jossa koreili Boliheng International Hostel, oli suunnattu kadulla selkä tulijaan päin, joten olimme kävelleet siitä ohitse useamman kerran.

Boliheng the International youth hostel

Tämä paikka osoittautui kuitenkin mainioksi yöpaikaksi: vanerilevyn päällä patjantapainen, vessana ikioma jalanjälkikoppi. Olimme lopulta erittäin tyytyväisiä yhdeksän euron majataloon. Iltaa vietimme alakerran grilliravintolan notkuvien pöytien ääressä, pohtien tunnelmia Jinghongista ja toisaalta kaikkea Kiinassa kokemaamme.

Saapuminen Keski-Kiinaan Chengdun kaupunkiin

Kuten moneen aiempaan kirjoitukseeni, niin tähänkin liityy vatsatauti. Olin viimeinen tautilainen Pekingistä lähtiessä ja Arttu lähes pakotti minut junaan olosta huolimatta. Junamatkat olivat olleet leppoisia siirtymiä, ainakin silloin kun olimme saaneet valita karjavaunusta alasängyt itsellemme. Nyt saimme punkka-arpajaisissa kaksi yläpunkaa, joka sinetöi matkamme ensimmäiset vaaralliset kilometrit. Kiikuimme päivän ja yön reunattomilla lavereilla yläimoissa kahden eloisan mittarimadon kanssa. Komeuden kruunasi tupakkapaikka seinälevyn takana, joten haju, vatsankouristukset ja tasapainoilu yläilmoissa elohiirten kanssa olivat suht valmis paletti. Koko matka oli täynnä niitä sydänkurkussa-tilanteita, kun juna tekee äkkijarrutuksen, kiskot kirkuu ja nappaan lennosta kiinni tytöistä, ettei kumpikaan mäiskähdä kahta metriä kohti lattiaa. Sitten vasta tarkistan tuliko omaan pöksyyn lusikallinen vai kaksi. Siinä me nököttää pönötimme suu täynnä alakerran kiinalaisrouvan matkaeväitä, joihin kuuluivat keksit, siemenet, hedelmät ja muut meillekin tutut elementit.

Huokaisin helpotuksesta kun juna narahti Chengdun asemalle. Olimme varanneet hyvin arvostellun hostellin keskeiseltä alueelta Chengdusta, mutta aina odotukset eivät kohtaa todellisuuden kanssa. Vessanpönttö vuoti liejua lattialle, jossa suihkukäynnin jälkeen olisi muutenkin voinut tehdä sammakkopotkuja. Avattu kortsupakettikaan ei ollut löytänyt tietään edellisten rakkauden ammattilaisten jälkeen roskikseen yöpöydältä. Luulisi että kahdellakympillä saisi suht edullisessa kaupungissa edes välttävästi siistin huoneen. Chengdussa oli kuitenkin vielä nähtävää. Löysimme loistavan hotellin lähempää Tianfu Squarea ja parinsadan metrin päästä metroasemaa. Maksoimme Leeden hotel Chengdussa yhteensä 30$ /yö doublehuoneesta, johon kuului ihanan runsas buffetaamupala. Huone oli siisti ja sänky iso. Henkilökunta lahjoi tyttöjä pehmoleluilla. Uskomaton hinta-laatusuhde. Tämä hotelli sujahti suoraan all-time favourittien kärkeen!

Meillä oli aika vähän etukäteen mietittyä tekemistä mielessä, joten monena päivänä kävelimme puistoissa, lepäilimme junaväsymystä pois ja söimme hyvin. Pyörimme Tianfu Squarella ihmettelemässä kiinalaisten määrää ja ostosparatiisin menoa sekä kiipesimme 218 metrin korkeuteen seisomaan lasilattialle Chengdun ylle.

Suurin yksittäinen turistien tulosyy Chengduun on pandat. Yli 70% jäljellä olevista pandoista elää Sichuanin maakunnassa Kiinassa. Chengdu taas on Sichuanin pääkaupunki. Tutkin eläinihmisenä läheisten pandakeskusten eettisyyttä ja toimintaperiaatteita. Lapset toivoivat ja Arttukin, että pääsisimme tutustumaan pandoihin lähemmin. Mielestäni mikään ei ole riittävä syy eläinten häkittämiselle, enkä olekaan tukenut eläintarhoja vuosikausiin. Giant Panda Breeding Research Center on nimensä mukaisesti pandojen tutkimuskeskus. Lopulta päätimme vierailla siellä, siinä toivossa että toiminta tähtäisi lajin elinvoimaistuttamiseen, eikä rahanahneuteen eläinten kustannuksella. Pandoilla olikin pääosin tilavat vehreät elinalueet isolla hyvin hoidetulla alueella. Pandapoikasten hipelöiminen oli hiljattain turisteilta kielletty. Yksi aikuinen panda oli lasin takana pienessä kopissa vihastuttavissa olosuhteissa ikäänkuin esittelykappaleena.

 

Niin suloisia kuin nämä pandakarhut ovatkin, koin kuitenkin taas pientä omantunnontuskaa eläintarhan rahoittamisesta. Suurin osa näistä pandoista on toisaalta syntynyt täällä keskuksessa ja tämä paikka on niille koti. Toivottavasti nämä harvinaiset upeat eläinlajit saadaan vielä elinvoimaiseksi ja takaisin luonnonhelmaan.

Chengdu tarjosi meille ihania kiinalaisia katuja tallattavaksi, herkullista katuruokaa ja paljon päivittäiskulttuuria nautittavaksemme. Tehokkaan viikon jälkeen oli aika aloittaa viimeinen junalla tehtävissä oleva matkaosuus. Chengdusta junailimme itsemme junakiskojen loppuun asti, eli Kunmingin kaupunkiin ja sieltä edelleen bussilla eteläiseen Jinghongiin.

Pekingin perusnähtävyydet -Kiinan muuri ja Kielletty kaupunki

Kun takana oli taas yhdet sirkushuveja muistutaneet rajamuodollisuudet junassa, pääsimme saapumaan Kiinan maankamaralle. Junamatka Mongolian Ulan Batorista kesti 31 tuntia Kiinan Pekingiin. Pekingin rautatieasemalla olimme kirjaimellisesti pihalla kuin lumiukot toppavaatteinemme. Pyörimme rinkat selässä lämpöaallon armoilla, vailla tolkkua tekemisessämme. Emme olleet vaihtaneet yuaneita valmiiksi, mutta arvatenkin olisimme tehneet paikallisella valuutalla paljonkin heti juna-asemalta ulostauduttuamme. Päättömän pankkiautomaatti-/exchange-metsästyksen jälkeen kuulimme, ettei Kiina ole ollenkaan samalla aaltopituudella muun maailman kanssa rahanvaihtoasioissa (tai muutenkaan). Noin tunnin päättömän pyörimisen jälkeen kipitimme pankkiin, josta saimme ostaa yuaneita taskun pohjalla lojuvilla dollareillamme. Taskun pohjalle oli jäänyt muutakin, nimittäin Mongolian tugrikkeja toista sataa euroa, mutta kiinalainen pankki ei ollut niistä millään muotoa kiinnostunut. Viestitimme vielä muutamaan rahanvaihtopaikkaan Suomessa ja saimme kuulla kuinka epäsuosittuja nämä killingit ovatkaan. Tuli kirjattua pitkä miinusmerkki budjettikirjaan.

Olemme muuten kovia kävelemään pitkiäkin välimatkoja, sillä taksikoijarit saavat molemmilla tunteet herkästi pintaan. Tällä kertaa päädyimme kävelemään hostellillemme ihan säästösyistä. Myöhemmin selvisi että metrollakin olisi  päässyt rautatieasemalta määränpäähän. Meillä kävi tsägä, kun olimme löytäneet tripparista kivalta alueelta hostellin, joka sopi budjettiimme ja sijaitsi kuitenkin semi-isossa ja tosi kalliissa Pekingissä.

Paskaa, sanan kirjaimellisessa muodossaan oli, että sairastuimme vatsatautiin ensimmäisenä Kiina-päivänämme. Vasta kolmantena päivänä onnistuimme lähtemään Kiinan muurille tutkimusmatkalle. Muurille muuten pääseekin säästäväinen ja viitseliäs matkailija kätevästi metrolla ja paikallisbussilla. Edullisten kulkuneuvojen aiheuttamaa iloa ei mikään kakkamyrsky onnistunut meiltä pilaamaan. Lämpötilat kipusivat päivittäin enimmillään +18c asteeseen, joka oli omiaan piristämään mieltä! Mitään ihmeellistä wow-efektiä Peking ei tästä huolimatta saanut aikaan. Ihastuneita ja onnellisia olimme sinisestä taivaasta, joka oli vielä muutama päivä sitten ollut sankan saastepilven verhossa. Sairastelusta johtuen kuuluisat nähtävyydet jäivät minimiin ja tyydyimme kiertelemään puistoja ja katuja. Bongailin paljon muistoja lapsuuden aikaiselta Pekingvierailultani. Kiina on hyvin erikoinen maa, niin hyvässä kuin pahassa.

KIINAN MUURI

Kiinan muuri on ehkäpä maailman kuuluisin muuri. Kiinan muuri, joka näkyy avaruuteen asti ja jonka rakentamiseen on käytetty Kiinan kaikkia miehiä. Muurin vanhimmat osat on rakennettu jo 770–476 eaa Zhou-dynastian aikaan. Muuria on tästä eteenpäin laajennettu, kunnostettu ja osia yhdistelty toisiinsa. Merkittävät kunnostutstyöt tehtiin Ming-dynastian aikaan 1300-1600- lukujen välissä. Lopulta vuonna 1644 muurista tuli puolustuksellisesta näkökulmasta tarpeeton, kun Kiinan rajat ylettyivät muurin molemmille puolille. Nykyään muuri on lähes 10 000 kilometriä pitkä historiallisesti tärkeä rakennelma ja merkittävä symboli kiinalaisten keskuudessa. Muurin rakennus-ja korjaustöitä toteutettiin vähintään osittain pakkotyövoimalla. Monia miehiä kuoli jo matkalla rakennustyömaalle aliravitsemukseen ja nestehukkaan. Olosuhteet olivat vaativat. Ming-dynastian aikaan muuria rakennettiin jopa kilometrin päivävauhdilla.


KIELLETTY KAUPUNKI

Kymmenen metristen muurien sisään kätkeytyy yksi Unescon maailmanperintökohteista, 72 hehtaarinen fengshui-henkeen rakennettu palatsialue. Rakennustyöt aloitettiin niin ikään Ming-dynastian aikaan vuonna 1406. Kielletty kaupunki oli aikoinaan Kiinan hallintokeskus ja keisareiden asuinalue. Vähäpätöisten yksilöiden pääsy alueelle oli tiukasti kielletty.

Alueen turistimääriä on jälleen kerran hivenen vaikea käsittää. Itse palatsialue on toki vaikuttava, mutta huomasin itsessäni pientä tylsistymistä aluetta tutkiessa. Ehkä asiaan vaikutti se, että olin täälläkin toistamiseen. Toki paljon aikaa on kulunut välissä. Päivään mahtui paljon kävelyä, joten kivat kengät helpottaa elämää. Paikan päältä voit ostaa yhdellä yuanilla vaikkapa pienen Kiinan lipun, jota viuhtoa kiertelyn ajan suuren ja mahtipontisen valtion kunniaksi.

Seuraavassa jutussa kirjoitan miten matka jatkui, kun Pekingistä puksuttelimme puolitoista vuorokautta avoimessa junavaunussa Chengduun, keski-Kiinaan ihastelemaan erittäin.. noh kiinalaista elämänmenoa.

Saijonaarasta!

Pieni nähtävyysopas Ulan Batoriin

Lopuista Mongolian pyörimisistä tuli koottua pieni nähtävyysopas Ulan Batorin läheisyyteen eksyville ja niille, jotka seikkailevat kuvien välityksellä meidän matkassa!

Zaisan hill, Zaisan monument

Ulan Batorin korkein kohta Zaisan hill on kiva retkikohde, sillä samalla voi vierailla toisen maailmansodan aikaan kuolleille neuvostosotilaille rakennetulla muistomerkillä ja ihailla upeaa näkymää yli Ulan Batorin. Muistomerkki itsessään on jokseenkin rapistunut nähtävyys, sillä mongolialaiset itse eivät anna tälle teokselle juurikaan arvoa, onhan se kunnioituksena juuri venäläisille, eikä mongoleille. Ylös kivutessa naamaa raiskaa ainakin talvipakkasilla erittäin vihmova viima ja porrasaskelmat ovat jään peitossa. Kesällä kipuaminen on varmasti hieman viihtyisämpää. Samalta kukkulalta, mutta hieman sivummalta löytyy myös iso kultainen buddhapatsas.

Tšingis-Kaanin patsas

Tšingis-Kaanin ratsastajapatsas ja sen alakertaan rakennettu historiallinen museo sijaitsevat noin 50 kilometrin päässä Ulan Batorin keskustasta. Ei siis pääkaupungissa, mutta mainittava nähtävyys lähietäisyydellä siitä huolimatta. Patsas on oikeasti vaikuttava, onhan sen rakentaminen maksanut yli neljä miljoonaa USA:n rahaa. Ratsailla istuva Tšingis-Kaan on 40 metriä korkea ja sen alla oleva museo kertoo mongolian historiasta ja kulttuurista. Hevosen päähän on mahdollista kivuta museon pääsymaksua vastaan.  Sanotaan, että patsas rakennettiin niille sijoille, josta mahtava valtias löysi kerran maasta kultaisen piiskan. Patsas osoittaa Tšingis-Kaanin kotikylää kohti. Lähteemme mukaan tarina pitää vaivoin paikkaansa. Tätä nähtävyyttä ei ole syytä ohittaa jos on asiaa maaseuduille muutenkin. Se kannattaako patsasta varta vasten lähteä katsomaan peltojen keskelle, on asia erikseen.

Šamanismi

Šamanismi ei varsinaisesti ole nähtävyys, mutta voit löytää tienvarsilta siihen liittyviä kolmijalkaisia puukehikkoja, joihin on sidottu värikkäitä kangaskaistaleita. Jos tuuri käy, voit päästä todistamaan näissä paikoissa shamaanirituaalia. Šamanismista on verrattain vähän tietoa. Uskonnon tärkein peruselementti on itse šamaani, eli tietäjä, jolla on erityiskykyjä kommunikoida henkiolentojen kanssa. Erityisen kiinnostava ja mystinen aihe!

Tšingis Square

Tšingis Square on helppo kävelykohde Ulan Batorissa. Täältä löytyy patsaita niin antisankareista kuin kansan rakastamista hahmoista. Aukiolta on vain lyhyt matka kansallismuseoon, jossa vierähtää muutama tovi tutkiessa moneen kerrokseen levittäytynyttä näyttelyä.

Kaikkiaan Ulan Bator on aika kiva kaupunki, josta löytyy länsimaisia viboja aasialaisen kulttuurin seasta. Oikeastaan menee hetki, jotta pääsee kiinni juuri siihen tunteeseen, että on kahden tapakulttuurin välissä. Mongolialainen ruoka sen sijaan ei saa minulta yhtä ainoaa pistettä, joten en tässä postauksessa viitsinyt alkaa murehtia siitä 😉

Vierailulla munkkiluostarissa

Teimme Mongoliassa ollessamme vierailun ohikulkumatkalle osuneeseen buddhistikeskukseen. Vierailu oli etenkin minun mieleeni, sillä olen kiinnostunut elämänfilosofioista ja eritoten buddhalaisuudesta sekä sen harjoitustavoista. Luostarin piha oli seesteinen, pikkutarkkaan suunniteltu yhdistelmä kasveja, rumpuja, patsaita ja alttareita.

Oppilaat luostarissa eivät eronneet ensinnäkään millään tavoin aiemmin ympäri kaakkoista Aasiaa tapaamaamistamme munkkioppilaista. Meditaatioerot tai eri koulukuntia koskevat ohjeistukset eivät erotu maalikolle mitenkään. Erityisen paljon kiinnitin huomiota siihen, kuinka nuorimmat oppilaat leikkivät samoja leikkejä ja elävät samoja tunteita kuin kuka tahansa tavallinen esiteini elää. Sain Nomun nimeä kantava luostari sijaitsee noin 35 kilometrin päässä Ulan Batorista. Mongolialaisista yli puolet uskovat buddhalaisuuteen. Toinen mielenkiintoinen ja näkyvä uskonto Mongoliassa on shamanismi.

Buddhalaisuus on jatkuvaa oppimista, itsensä kehittämistä ja ympäristönsä kunnioittamista. Munkkioppilaat opiskelevat meditoinnin ja dharman lisäksi tavallisia kouluaineita.

Olimme varsin tervetulleita sisälle luostariin, jossa heti tuulikaapissa vastassa oli valtavia patsaita ja katto oli yksityiskohtaisen ylistävä käsityötaideteos. Luostarissa tuoksui suitsukkeet ja käytävillä käveli edestakaisin kaiken ikäisiä munkkioppilaita raikkaan oransseissa kaavuissa. Luostarin yläkerta oli remontissa. Aineopettajat olivat kerääntyneet yhteen huoneeseen syömään.

Pääsimme seuraamaan tilaisuutta, jossa kyläläisiä oli tullut paikalle rukoilemaan ja pyytämään ohjausta, jokainen johonkin kohtaamaansa ongelmaan. Paikalla oli äitejä ja tyttäriä, ikämiehiä sekä pikkulapsiperheitä. Omalla vuorollaan jokainen luostariin apua hakemaan tullut istui vastapäätä Lamaa ja Lamat lausuivat mantroja tai rukouksia paikalle tulleiden ihmisten puolesta. Rahaa ei pyydetty missään, mutta luostarit toimivat lahjoitusten voimalla.

Luostarikeskuksen nettisivut löytyvät täältä. Sivuilta voi lukea esimerkiksi tästä alla näkyvästä vihreästä Tarasta – mitä se kuvastaa ja mistä patsas on luostarille tullut.

-Om mani padme hum-

Karjapaimenen vieraina Mongolian aroilla

Puhuimme jo ennen Mongoliaan tuloa siitä, että haluaisimme kokea aidon nomadien elämäntyylin. Millaista olisi olla karjapaimenen vieraina Mongolian aroilla? Yritimme googletella etukäteen, mutta mistään ei irronnut oikein mitään. Emme innostuneet jurttahotelleista, emmekä myöskään turisteille varatuista jurtista niin sanotuissa jurttakylissä. Näissä ei ole mitään vikaa, mutta halusimme päästä kosketuksiin toisenlaisen kulttuurin ja elämäntavan kanssa. Haimme vielä vähän aidompaa tapaa. Mutta koska olimme jo olleen kaksi päivää Ulan Batorissa, emmekä löytäneet mitään väylää toivomuksemme toteuttamiseen, aloimme hiljalleen päästää ajatuksesta irti.

Eräänä aamupäivänä, olimme Peace Avenuen kulmassa lounaalla ja muuan vanhempi paikallinen mies pysähtyi kohdallemme. Hän osasi vähän suomea ja halusi tätä taitoa meille vallan esitellä. Missä tahansa muualla mitäkuuluukukkuluuruu-miehet sivuutamme nopeasti, mutta täytyy myöntää että Mongoliassa emme ihan ensimmäisenä osanneet varautua moiseen. Näin hän sitten raivasi tiensä pöytäämme, niinkuin kunnon retkimyyjät tekee.

Herra Bolodiksi itsensä esitellyt mies oli retkiopasveteraani ja tiesi tarkkaan kuinka toteuttaa toivomuksemme. Näille ihmisille ei voi eikä kuulu soitella etukäteen. Lähtisimme ajelemaan kohti kylää nimeltä Bayandelger, joka sijaitsi noin 130 kilometrin päässä Ulan Batorista ja sieltä laskeutuisimme hiljalleen laaksonpohjaan etsimään jurttia. Tarkoituksemme oli vierailla löytämiemme nomadien jurtassa ja samalla kartoittaa saisimmeko jäädä yövieraiksi johonkin näistä mahdollisesti löytämistämme perheistä.

Paimenasutusta etsimässä

Aamupäivä tuntui pitkältä ja vetiseltä. Ajoimme paljon ja pysähtelimme milloin missäkin. Viimeisen tunnistettavan kylän syrjästä löysimme pienen kaupan, josta Arttu osti tikkareita perheiden lapsille vietäviksi. Bolod ehdotti että söisimme lounasta kylän laidalla kenottavassa talossa. Talon julkisivu ei antanut ymmärtää, että sisällä toimisi ravintola. Bolod kuitenkin marssi sisään ja hetken päästä takaisin ulos julistaen että nämä ruokkivat meidät. Astuimme tyhjään vanereista kyhättyyn kaakelilattiaisen talon alakertaan. Huoneen toisessa nurkassa oli baaritiski, jonka takana hyllyllä oli muutama pullo votkaa. Toisessa nurkassa oli kamina. Sisällä oli juopunut pariskunta molemmat mongolialaisissa perinneasuissaan. Häijyissä pakkasissa lämmitteleminen viinan avulla on tuttu juttu eräille muillekin kansoille. Pariskunta tuntui säikähtävän valkoista perhettäni siinä määrin, että he sinkosivat pian ulos talosta. Tulivat kuitenkin hetken päästä takaisin hakemaan yhden viinapullon matkaeväksiksi. Talo, jota ei varsinaisesti lounasravintolaksi tulisi kutsua, tarjosi kuitenkin eteemme eräänlaista ruokaa ja teetä.

Matkamme eteni ja kylästä laskeuduimme tieltä lumen verhoilemaan laaksoon, jossa nelivedosta oli ensimmäisen kerran hyötyä. Lyhyen ryttyytyksen jälkeen löysimme renkaiden alle hatarat urat, joita pitkin ajo oli hieman helpompaa ja pääsimme etenemään aavistuksen nopeammin.

Auton ikkunasta näkyi kaksi kuollutta lehmää, joista oli tarkemmin jäljellä enää lähinnä luurangot. Ajaessamme lähemmäs huomasimme kaksi pörröistä koiranpentua, joista toinen riuhtoi itseään viimeisillä voimillaan lehmän kylkiluista irti. Koiranpentu oli sidottu narulla varmaan kuolemaan. Riensimme autosta ja vapautimme pennun. Toinen koira oli jo vapaana, muttei ollut hylännyt sisarustaan. Pienet ystävykset lähtivät vierivieressä juoksemaan typötyhjään hyiseen laaksoon. Ilmeisesti kylmät ilmat tappoivat eläimiä, sillä matkallamme näimme paljon kuollutta karjaa, josta Bolod ei välittänyt puhua.

Aloimme olla puolen tunnin ajon jälkeen riittävän kaukana kaikesta, sillä herra Bolodin kiikareihin piirtyi pieni maa-alue, jossa tuprutti savua pikkuinen jurtta ja sen vieressä karja-aitaus. Ajoimme pihaan, jossa räyhäsi vahtikoira. Tämän jurtan asukas oli vanha miespaimen, tarkemmin koko laaksonpohjan vanhin ihminen. Hänen seurakseen oli Ulan Batorista saapunut noin 50-vuotias mies auttamaan uudenvuoden valmisteluissa. Mongolialainen uusi vuosi kestää useita viikkoja ja sitä vietetään kevään korvella, tänä vuonna juuri viikko sen jälkeen kun olemme itse livahtaneet jo Kiinan puolelle. Astuimme sisään ihan oikeaan pieneen jurttarakennukseen, istuuduimme sängylle ja joimme teetä. Mies oli huonokuntoinen ja heillä oli paljon töitä, joten kiitimme teestä ja jatkoimme matkaamme.

Nomadeilla ei ole tapana koputtaa tai kysellä muutenkaan etukäteen tullaanko vai eikö ja jos tullaan niin koska ja kenen kanssa. Kaikki voivat tulla ja mennä ja juoda teetä sekä syödä pöydän tarjottavia. Lapsille on kohteliasta viedä jotain jos menee kylään. Nomadien jurttarakennus `ger`, on nopeasti kasattavissa, helppo purkaa ja kevyt liikuteltava. Se koostuu puusäleistä ja huovista sekä pressuista. Osa nomadeista muuttaa muutaman kerran vuodessa, mutta toiset liikkuvat useammin. Karja ajetaan mukana. Monella nomadilla on nykyään jo puhelin ja televisio, sillä aurinkopaneelit tuottavat riittävästi virtaa. Lisäksi usealla perheellä on lava-auto, jotta muuttaminen olisi mahdollista. Karjaeläimet ovat pääosin lehmiä, lampaita, vuohia ja hevosia. Vahtia pitää pihassa koira.

Sopiva paimenperhe löytyy

Uppoutuneena ajatuksiini katse pitkin laaksoa, Bolod huudahti iloisesti näkevänsä toisen asutuksen. Poikkesimme ajo-urilta ja kuoppaisen pomppimisen jälkeen Lexuksen maasturi pääsi asuinalueen vessakuopalle ja parkkeerasi sen jälkeiselle piha-alueelle. Hyppäsimme autosta ja saimme ilahtuneen toivotuksen perheen Bator-koiralta. Bator suukotteli tiensä suoraan meidän sydämiin. Astuimme jurttaan sisään ja saimme saman vastaanoton, minkä Bator oli hetki sitten meille antanut. Tosin ilman suukkoja tällä kertaa. Jurtan asukkaat olivat Bor, perheen pää ja laakson toisiksi vanhin mies, hänen ihastuttava vaimonsa ja kaksi lastenlasta. Asetuimme helposti taloksi. Nainen laittoi jatkuvasti ruokaa ja juomaa. Näistä antimista ei toki ollut soveliasta kieltäytyä, vaikka jossain kohtaa ehkä jo mieli teki. Pääsimme mukaan karjanhoitoonkin, kun vasikan ruokailuhetken lomassa piti lypsää lehmä. Myöhemmin saimme nelipäiväisen vasikan jurttaan kanssamme yötä viettämään, sillä ulkolämpätila laski lähelle -30 celsiusta.

Jurtta itsessään on matala telttarakennus, sisällä on kotoisaa. Huonekaluja, televisio ja lämpimänä palava kamina. Pihapiirissä on toinen pienempi jurtta, jonka käyttötarkoitus jää hämärän peittoon. On kaksi karja-aitausta, huonokuntoinen auto ja vessakoppi. Vessan lattia on laudoista tehty ja keskeltä puuttuu yksi lauta. Raosta näkyy iso monttu, jossa on valtavan korkea kakka-kasa. Sisällä jurtassa Bor laittaa karjalle rehua ja rouva heittää kaminaan lisää lehmänpaskaa. Bator riehuu ulkona ja lampaat vaeltavat alas kukkulalta.

Nainen kertoo epäilynsä löytämillemme koiranpennuille. Joskus nomadien koirat lisääntyvät ei-toivotusti, eikä pennuista ole varaa huolehtia. Narttukoirat eivät ole toivottuja pihavahteja tämän vuoksi. Siksi koiria hylätään.

Aika menee nopesti ja päivä kääntyy illaksi. Tytöt ystävystyivät nelivuotiaiden kaksosten kanssa nopeasti. Lapset hyppivät ja riehuvat matalassa majassa lattialle levitettyjen patjojen päällä. Borin silmäkulmasta näkyy veikeät rypyt, kun hän kääntyy ja vetää lipaston laatikosta avaamattoman votkapullon. Olemme molemmat Artun kanssa viinarajoittuneita. Kuiskaan Artulle, kuinka hänen on pakko ottaa vähän. Arttu nielaisee ja lupaa yrittää. Bor kiittää vieraista ja me kiitämme vieraanvaraisuudesta. Nostamme maljat. Onneksi kuljettajamme, sekä herra Bolod santsaavat. Seuraa keskustelua siitä, miten nukkuisimme. Sanon ehdottomasti että lattialla ja rouva taas vaatii meitä sängylle. Pienen väittelytuokion päätteeksi rouva paljastaa vanhan uskomuksen: jos paimentolaisten vieraat nukkuvat mukavasti, karja pysyy terveenä ja lisääntyy. Lupaamme nukkua lasten kanssa sängyssä, jos Arttu saa mennä lattialle.

Hiiviskelen vielä yömyöhällä vessaan. Kun suljen perässäni jurtan oven, ympärilläni on sysipimeää. Taivaalla on yleellinen tähtiverho. Piha on täyttynyt eläimistä, joista näen vain kännykän valossa kiiluvat silmät. Suunnistan alas mäkeä kohti vessakoppia. Olen ainakin lehmien, vuohien ja hevosten keskellä. Korvan juuresta kajahtaa ammumista. Bator kulkee kanssani koko matkan. Tämä maaginen hetki tulee elämään kanssani aina!

Siperian sydän, talvinen Irkutsk

Junan keinumisesta tulee pian pakkomielle. Nytkähtely ja tyynyn alta kantautuvat kiskojen äänet tyynnyttää. Kuulen lisäksi yskimistä, kuorsausta ja teelusikan kilinän. Mietin miten nopeasti ihminen tottuu. Katson ikkunasta ja tiedän, että olemme alueella jossa ei ole asutusta. Kuvittelen kuinka tiheässä metsässä on susia ja muita eläimiä. Maasto ei ole enää tasaista, vaan näen lumen verhoilemia laaksoja ja vuoria.

happihyppely Krasnoyarskissa.

Yhtäkkiä junamatkan loppuminen hirvittää. Tulee mieleen ahdistus suuresta tuntemattomasta. Äkkiä oma punkka, vaunuhenkilökunta, kanssamatkustajat ja tuttu likainen ikkuna vain lakkaavat olemasta. Joutuu taas näkemään vaivaa elämänsä eteen. Pitää pukea päälle ja mennä ulos. Yö päättyy ja aamu alkaa sarastaa.

Sunnuntaiaamuna varhain saavumme Irkutskin rautatieasemalle. Kiitämme vaunuemäntää ja saamme hymyn lisäksi iloisen näkemiin-huudahduksen. Irkutskissa kello on jo yli puolenpäivän. Marssimme päättäväisinä juna-aseman yläkerrassa sijaitsevaan lipputoimistoon. Molemmat varautuneina pahimpaan, sillä asiointimme Moskovan lippuluukulla ärsyttää edelleen. Tiskin taakse lipuu arvokkuutta huokuva nainen kuusissakymmenissä. Sininen virka-asu istuu kuin mittatilaustyö. Kuohkea permanentti lyhyissä maantienharmaissa hiuksissa pysyy asemassaan. Nainen istuu, avaa luukun ja jää odottamaan. Olemme lähes varmoja ensimmäisten vapaiden paikkojen löytyvän vasta reilun viikon kuluttua kulkevaan junaan. Sattuman kaupalla ja Google Translaten armollisella avustuksella rouva virkailija saakin myytyä meille kivuttomasti liput kolmen päivän päästä lähtevään junaan, jonka kyydissä matkustamme kohti Mongolian Ulan Batoria. Juna on numero 362, lisävuoro Venäjän ja Mongolian välillä. Tarkemmin tämä juna liikkuu vain väliä Irkutsk-Ulan-Bator. Juna kulkee joka toinen päivä ja on ilmeisen hyvin pidetty salaisuus, sillä näitä vuoroja ei löydy muutamien selaamieni matkatoimistojenkaan sivuilta. Mielestäni olen lukenut tämän junan kulkevan kiiresesonkina. Moskovastakaan emme saaneet selville tämän junan olemassaoloa. Olemme niin helpottuneita.

Astumme juna-asemalta kirpeään kuuran kuorruttamaan keskipäivään. Saamme jatkaa portaat alas ja tien yli, suoraan ratikkaan jolla pääsemme noin kilometrin päähän majoitusvarauksestamme. Kävelemme loppumatkan ja ihastelen tätä suloista pientä kaupunkia, jossa on charmia jopa pakkasvaipassa. Pieniä yksityiskohtia, kahviloita ja tyylikkäitä asukkaita. Vietämme valitettavasti Irkutskissa ensimmäiset päivät kuumeisten lasten kanssa sisätiloissa.

Kun flunssa ei ota talttuakseen, livahdamme sittenkin puolikuntoisina viettämään viimeisiä hetkiä raikkaaseen ulkoilmaan ja löydämme upean jääveistospuiston keskeltä Irkutskin sydäntä. Irkutsk on kaunis siperialaiskaupunki, jonka katuja koristavat vanhat kiehtovat ikihongasta tehdyt talot ja toisaalta betoniseinien kehnot graffitit.

Holy trinity church

Aikamme Venäjällä alkaa tulla päätökseensä ja on aika valmistautua Mongolian satumaisiin tarinoihin.

Päivät kuin unta vaan

Vaunuemäntä, provodnitsa, lorottaa samovaarista lattianpesuvettä ämpäriin. Vuoro on vaihtunut ja meitä hyysännyt vaunuisäntä on siirtynyt hyttiinsä lepäämään. Piti tulla Siperiaan asti näkemään, kuinka töitä tehdään omistautuneesti. Todistimme kuinka vaunuisäntämme hoiti erään sairaalasta kotiutuneen matkustajan haavat, irrotti jäät junan pohjasta, avasi vessan putken, juoksi muistuttamassa meitä pidemmistä tauoista ja hoputtamassa taas uudelleen asemalla kun juna oli lähdössä. Yöllä hän pesi lattiat, siivosi vessan, peitteli asiakkaan ja lisäksi, hän muisti olla joka ikisellä pysähdyksellä asennossa vaunuvälikössä ja avata ovet ajallaan. Hänen vuorollaan vessapaperi ei ollut ikinä lopussa.

Aamuvuoron provodnitsa jäänhakkuussa.

Vaunu nytkähtelee puolelta toiselle ja raiteet nitisee. Ikkunasta vilisee talvinen tundramaisema. Lunta on paljon ja pakkasta. Nenässä tuoksuu nescafen pikakahvi ja tupakka. Vaunulaiset ovat rohkaistuneet tupakoimaan vaunuvälikössä. Se on kiellettyä, mutta sallittakoon se heille. Tänään iho tuntuu jo likaiselta, hiukset huutavat suihkua.

Pysähdyksemme iltahämyisessä Omskissa on kylmä. En ole koskaan palellut näin. Johtuu ehkä siitä että yritän käydä ilman takkia kioskilla. Villapaidan neuloksista läpi tunkeva pakkastuuli tuntuu sadoilta neulan pistoilta ympäri kehoa. Tärisen ja kiroilen. Meinaan luovuttaa ja juosta takaisin junaan. Katson aseman mittaria, jonka mukaan ulkona on -28 astetta. Laiturin kioski on kallis, mutta saamme mitä haluamme. Ostamme jugurttia, banaania, kokista, vettä ja suklaata. Ostokset maksavat noin 15 euroa.

Erään juna-aseman evästarjontaa.

Herään neljänteen päivään kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Samaan aikaan pieni hentoinen käsivarsi kietoutuu kaulani ympärille. Ulkona kello on kolme tuntia juna aikaa edellä. Junan kello on 5.30. Haen samovaarista vettä ja teen itselleni kahvin. Aavalle kaivan kangaskassista hedelmäsosetta ja yritän venytellä matalassa sänkyvälikössä. Jade ja Arttu ovat auringonsäteiltä suojassa ja saavat nukkua muutaman tunnin pidempään. Onnekkaat.

Aamupäivään mennessä vaunuun on saapunut kolme poliisia. He jututtavat juoppolallia toisessa päässä vaunua. Välillä joku heistä istuutuu alas kun toinen käy kysymässä provodnitsalta jotain. Tarinan loppu jää hämärän peittoon, sillä lopulta poliisit poistuvat ja haastateltava saa jatkaa matkaansa. Onkohan yöllä tapahtunut jotain?

Juna pysähtyy tuppuisen oloisen kylän asemalaiturille. Pysäkin nimi on liian vaikea muistettavaksi. Kyytiin nousee viehättävä vaaleatukkainen nuori nainen joka on sonnustautunut nahkaisiin housuihin, sekä hänen pieni poikansa. Kaksikolla alkaa ahkera asettautuminen omalla paikallaan. Neiti virittelee huopaa näköesteeksi roikkumaan yläsängyn rakenteisiin. Seuraavaksi he siirtyvät junan vessaan vaihtamaan mukavammat vaatteet. Nainen vaihtaa pelkän paidan, nahkahousut saavat jäädä päälle. Pojalla on mukavannäköinen oloasu ja autoaiheiset tossut. Kävelen myöhemmin kaksikon sängyn ohi ja havaitsen kuinka heille on valmistunut keskellä platskartia oma pieni yksiö huovan sisälle.

Saamme valmistamamme päivällisen jälkeen seuraa kultahampaiselta herrasmieheltä, Baikalin kasvatilta. Hän esittää meille kutsun kesäksi hänen perheensä kotiin Baikaljärven rannalle. Mies on ulkoisesta olemuksesta päätellen elänyt kovia aikoja, juonut suruun, ottanut turpaan, tullut isoisäksi, tehnyt töitä, rakastanut paljon ja ryypännyt lisää. Hän on takuulla harmiton veikkonen ja minusta myös sympaattinen. Kuuntelen tarinointia ymmärtämättä sanaakaan. Lupaamme saapua joskus vieraiksi.